Kännissä riehuminen ja potkulautojen paiskominen ikkunoiden läpi ei ole kansalaisaktiivisuutta, se on lähinnä känniurpoilua! Ja Alasalmen tapausta ei ole mitenkään demonisoitu. Kyseinen toiminta nyt vain sattuu täyttämään rikoslaissa mainittujen tekojen kriteerit, joten tuomio moisesta on aivan oikein.
No joo, olet oikeassa siinä, että "demonisointi" oli ehkä liian voimakas termi tähän kohtaan ja tätä asiaa kuvaillessa, mutta tuomion osalta mielestäni kyllä selkeä varoittava ennakkotapaus tästä tehtiin. Moni seurasi tämän tilanteen ratkeamista varmasti suurella mielenkiinnolla nimenomaan juuri siitä näkökulmasta, että kuinka me yhteiskuntana suhtaudumme tälläiseen "lain omiin käsiin" ottamiseen; ja ilmeisesti tuomitsemme sen jyrkästi. Ainakin lain täytäntöönpanon osalta. Puhun siksi meistä (ihmisistä tässä yhteiskunnassa) monikkomuodossa, sillä se on se signaali mitä tässä tahdotaan antaa - 'muistakaahan kaikki nyt siellä tahoillanne käyttäytyä; isoveli valvoo'.
Ja haluan sen nyt myös tehdä heti selväksi, että en hyväksy laillasi sitä, että otetaan rohkaisuryyppyä ja lähdetään nyrkein selvittämään kertaheitolla tilannetta, siksi tahtoisin uskoa, että meillä on oikeusvaltio ja moraalisesti oikeudenmukainen yhteiskunta, joka auttaa, jos tälläiseen tilanteeseen (tai vastaavaan) joskus joku joutuu. Realistina kuitenkin otan huomioon myös sen vaihtoehdon, ettei näin suinkaan aina tapahdu. Silloin olet siinä tilanteessa, että joko käännät toisen posken tai haet oikeutta tilanteeseesi. Nämä ovat vaikeita asioita. Ja tunnetusti me ihmiset emme niin järkiperäisiä olentoja aina ole, kun kyse on oman jälkikasvun turvallisuudesta.
Muutenkin tähän nimenomaiseen tapaukseen liittyen ei ole saatavilla riittävästi tietoa, jotta voisi väittää, että vain ja ainoastaan Alasalmen kertomus tapahtuneista on totuus. Pelkästään se seikka, että rehtori on uskaltanut kommentoida asiaa sanomalla tähän tapaukseen liittyen tuon kaksi osapuolta ("Rehtori Kälvälä suostuu sanomaan kiusaamistapauksesta vain sen, että sillä on kaksi osapuolta"), kertoo jo aika paljon. Tuolloin on aivan selvää, että tämä kiusaaminen tai yleisemmin tapahtumat eivät ole olleet yksipuolista toimintaa. Yhtä tuomittavaa molemminpuolisesti!
Jos asiaa ihan realistisesti ajatellaan niin kuinka käytännön tasolta rehtori oikeasti voi tuntea tätä nimenomaista asiaa? Onko hän nähnyt vierestä kiusaamistilanteita kahden osapuolen välillä esimerkiksi koulumatkalla tai viikonloppuna lähipuistossa? Kuinka paljon hänen oma asenteensa kumpaistakin oppilasta kohtaan vaikuttaa jutun kommentoinnissa? Itse en siis rehtorin lausunnolle suurtakaan painoarvoa laittaisi.
Riittävän objektiivisen ja kattavan tiedonsaannin ongelma koskettaa varmasti jokaista kiusaamistapausta; on vain eri puolia ja tunneperäistä suhtautumista. Hyväveliverkostoja ja opettajan suosikkeja, tai vähemmän suosikkeja. Monenlaiset asiat vaikuttavat. Tätäkin tapaustahan oli yritetty selvittää rauhanomaisesti jo vuosia; keskustellen ja asiaan vanhempienkin taholta puuttuen. Tilanne ei ollut niillä keinoin ratkennut - ja tässä(kin) ketjussa monen kiusatun kokemus on ollut se, ettei puhumisesta opettajan / kiusaajan / vanhempien kanssa yhteisestikään ole ollut mitään apua. Tämä kokemus on varmasti aika yleinen kokemus; kiusattu jää yksin kärsimään kohtaloaan - myöskään se ei ole oikein, ja sen pitäisi olla aivan yhtälailla tuomittavaa, että sitä kuitenkin yhteiskunnassamme tapahtuu joka ikinen päivä. Ongelma on todella yleinen, ja aina yksilön kannalta todellinen tragedia.
Vertaissovittelijat eivät ole auktoriteettiasemassa ja sitä ei tule korostaa vertaissovitteluun liittyen. Vertaissovittelijat pyrkivät toimimaan hyväntahtoisen objektiivisesti ja saamaan asiaa sovittelevat henkilöt löytämään ratkaisun soviteltavaan asiaan. Tuolloin ei korosteta edes ikäperusteista auktoriteettiasemaa, koska onnistuneen sovittelun lähtökohtana on asiaa sovittelevien henkilöiden halu sopia asia.
Näin juuri, kun itsekin kirjoitit. Puhuinkin
luontaisesta auktoriteetista, jota vanhemmalla lapsella on (aina) suhteessa nuorempaan lapseen - tämä on tosiasia ilman minkäänlaista korostamista tai sen kummempaa auktoriteettiaseman tiedostamista tai sen tietoista käyttämistä sovittelutilanteessa; nämä ovat niitä kirjoittamattomia elämän realiteetteja, jotka toimivat pinnan alla tiedostimme me niitä sitten tai emme.
Itse kallistun kouluyhteisön sosiaalisen pääoman ja sen rakentamisen suuntaan. Myös omat havaintoni omat saman suuntaisia eli koulun positiivinen ja turvallinen ilmapiiri vaikuttaa suunnattomasti myös kiusaamisilmiöön. Yksinkertainen asia, mutta ei vain toimi kaikissa peruskouluissa. Lähtökohtaisesti vastuu ilmapiiristä ja sen rakentamisesta kuuluu koulun henkilökunnalle, mutta toki myös huoltajille ja oppilaille.
Tämä malli varmasti olisikin se luontevin,
jos se saadaan onnistumaan. Siitähän juuri vertaissovitteluoppilaidenkin käytössä on osittain myös kyse; pyritään sitouttamaan mahdollisimman moni kiusaamista vastaan tehtyyn ruohonjuuritason "työhön" - lapsillekin on hyvä, kun heille luotetaan jonkin verran vastuuta, ja toiset oppilaat kuulevat ja näkevät monia sellaisia tilanteita, joissa opettajat eivät voi aina olla paikalla.
Ihmiset ovat kuitenkin yksilöitä, joten toistuvasti yhteisöä vastaan tapahtuviin rikkomuksiin tulee puuttua sellaisilla tavoilla, joilla on vaikutusta. Tuolloin esim. kiusaamiseen liittyen on ensiarvoisen tärkeää tunnistaa, onko kyse yksittäisten henkilöiden toteuttamasta terrorista vai ryhmäilmiöstä. Lisäksi on tärkeää tunnistaa, onko kyseinen toiminta proaktiivista vai reaktiivista aggressiivisuutta, joihin tulisi puuttua eri tavoilla. Tämän jälkeen toistuviin tekoihin syyllistyneet tulee velvoittaa sellaisten työ-/hoitomuotojen piiriin, joissa pyritään vaikuttamaan henkilön käytökseen ja toimintaan. Tuolloin kyseeseen voi tulla jopa terapia tai terapeuttinen keskustelu tai esim. erilaiset työmuodot, joita on kehitetty (esim. ART tai NFG ry:n keskusteluryhmät). Jos nekään eivät auta, niin silloin tulee vakavasti pohtia, onko normaali peruskoulu se paikka, jossa henkilö yleensä voi käydä koulua. Ongelma on, että ei ole riittävästi välineitä velvoittaa oppilaita tai heidän vanhempia erilaisten tukimuotojen piiriin. Silloin suurin vastuu on huoltajilla, jotka ovat kasvatusvastuussa, joten heidän tulisi aktiivisesti pyrkiä ajattelemaan lastensa parasta ja ymmärtää, että erilaiset hoito- ja tukimuodot ovat lapsen edun mukaista.
Tämä tummentamani kohta uhkaa mennä käytännön realiteettien osalta kauniiden teorioiden puolelle, jotka eivät välttämättä läheskään aina toteudu käytännössä. Täytyy aina muistaa, että myös nk. ammattilaiset ovat yksilöitä, joilla voi olla keskenäänkin erilaisia mielipiteitä asiasta ja tilanteesta, sekä yksilön tarvitsevasta hoidosta. Annan sinulle esimerkin elävästä elämästä. Suurikokoinen poika 14 v. riehuu toistuvasti tarkkailuluokalla häiriten muiden oppilaiden opiskelua ja keskittymistä, ja uhaten joskus jopa muiden oppilaiden fyysistä koskemattomuutta. Ammattihenkilöiden mielestä pojalla pitäisi aloittaa rauhoittava lääkitys, jotta koulunkäynti saataisiin sujumaan rauhallisemmissa merkeissä kaikkien osapuolten kannalta. Vanhemmat eivät suostu lääkitykseen, sillä heidän poikansa ei ole akuutisti sairas ja näin ollen tarvitsisi (mahdollisesti terveydelle haitallisia sivuvaikutuksia sisältävää) lääkitystä. Kumpi on oikeassa? Kumpaa pitäisi tässä tapauksessa kuunnella? Voin omalta kohdaltani kertoa 100%:sella varmuudella, että itse en vanhempana suostuisi lääkitsemään omaa poikaani vastaavassa tilanteessa.
Kansalaisaktiivisuutta siis tarvitaan, mutta sitä tarvitaan lähinnä siinä, että vanhemmat ottavat kasvatusvastuun tosissaan ja tekevät yhteistyötä perusopetusta antavien tahojen henkilökunnan kanssa.
Näin tietysti olettaen, että myös perusopetusta antava henkilökunta ottaa lapsen vanhemmat vastaan oman lapsensa asiantuntijoina ja kuuntelevat myös heitä tasavertaiselta pohjalta. Näissä keskusteluissa pitää aina ottaa huomioon, että kasvatusalankin ammattilaisia (aivan kuten minkä tahansa alan ammattilaisia) on moneen eri lähtöön; henkilökemiat vaikuttavat ja myös se miten puolin ja toisin osataan ottaa toisen kantoja vastaan ja joustaa.
Myös monille kasvatusalan ammattilaisille tekisi hyvää laajentaa näkemystään lapsen / nuoren (ylipäätään ihmisyksilön) normaaliuudesta; aloittaa vaikka opiskelu Liisa Keltikangas-Järvisen yksilöllistä temperamenttia käsittelevistä kirjoista, ko. mainitsemani psykologian professori on kunnostautunut mm. kritisoimaan (ihan aiheellisesti) kasvatusalan ammattilaisia liian vähäisestä oppilaan yksilöllisyyden ymmärtämisestä ja huomioon ottamisesta. Yksilöllisyyden todellisen huomioimisen suhteen koulumaailmalla olisi paljon vielä opittavaa ja työsarkaa, eikä ihmisistä siltikään tulisi "täydellisesti suorittavia koneita", sillä me olemme ihmisiä; puutteellisia sellaisia ja omaamme kaikki oman yksilöllisen temperamentin joka on joko huonosti tai hyvin yhdistettävissä toisen persoonan ja temperamentin kanssa.
http://www.sitra.fi/julkaisut/raportti75.pdf(
Koulu, syrjäytyminen ja sosiaalinen pääoma - löytyykö huono-osaisuuden syy koulusta vai oppilaasta?)
Äänestys