Viiltävän kriitikon paratiisi
Itäkeskukseen asettunut kirjailija Hassan Blasim arvioi, miten Helsinki ottaa maahanmuuttajat vastaan nyt. Ja miten ehkä pitäisi ottaa, etteivät railot ihmisryhmien välillä levenisi.
PÄÄKAUPUNKIEN ja muiden kaupunkien välillä on ero. Pääkaupungit, kuten Helsinki, vetävät liikettä ja erilaisia ihmisryhmiä, jotka tapaavat ja muodostavat suhteita keskenään. Siis aivan eri mittakaavassa kuin pikkukaupungit, sanoo irakilaistaustainen kirjailija Hassan Blasim.
”Niistä kohtaamisista opitaan, ja kanssakäyminen helpottuu. Pääkaupungit ovat tässä kuin laboratorioita”, Blasim kuvailee kotisohvallaan Helsingin Itäkeskuksessa.
Blasim jätti Irakin ja muutti Suomeen vuonna 2004. Sittemmin hänestä on sukeutunut esimerkiksi Britanniassa palkittu kirjailija – ja helsinkiläinen. Arabiaksi kirjoittavan Blasimin teksteissä suomitaan usein rajustikin rasismia ja näytetään, miltä ulkopuolisuus tuntuu. Tyyli on viiltävää ja satiirista mutta samalla inhimillistä ja humorististakin.
[...]
Blasim ottaa kulauksen maitokahvistaan ja alkaa keriä auki ajatuksiaan siitä, miten Helsinki ottaa hänen kaltaisiaan maahanmuuttajia vastaan.
Se on tärkeä teema itsenäisyyspäivänä. Millainen on Suomen pääkaupunki niille, jotka tulevat muualta ja haluavat suomalaisiksi?
Blasim on HS:n pyynnöstä luvannut kertoa, miltä ulkopuolisuus tuntuu. On myös tarkoitus miettiä, miten helsinkiläiset ehkä voisivat ottaa tulijat vastaan niin, etteivät railot ihmisryhmien välillä syvenisi. Kaupunkilaiset ovat useana vuonna saaneet lukea, että Helsinki on Maailman onnellisuusraportissa listan kärjessä. Riittäisikö hyvää kaikille?
[...]
JUTTUUN tulemisen merkitys vain kasvaa. Kuten Blasim huomauttaa, maahanmuuton voi väistämättä ennakoida lisääntyvän, koska ilmastonmuutoksen voi odottaa saavan merkittäviä kansanjoukkoja liikkeelle.
Suomalaisten päättäjien kesken on myös suhteellisen laajaa yhteisymmärrystä, että Helsinki ja Suomi voivat menestyä ja kasvaa vain, jos ulkomailta muuttaa tarpeeksi ihmisiä tänne töihin.
”Ratkaisu ei voi olla siirtää panssarivaunuja rajalle ampumaan niitä ihmisiä, jotka pyrkivät tänne. Kukaan ei halua lähteä tutuista ympyröistään huvin vuoksi. Ei se ole mikään huvijuttu.”
Maahanmuutto on Blasimin kokemuksien mukaan valtavan vaikea asia elämässä, kun sen joutuu itse kohtaamaan. Se johtaa sisäiseen taisteluun, ja Blasim kehottaa jopa kiivaasti, että Suomen kannattaisi diplomaattikanavia pitkin kysyä esimerkiksi Irakin hallitukselta, miksi ihmiset pakenevat maasta.
[...]
Vapaus ja sananvapaus ovat Blasimille tärkeä syy olla Suomessa. Hän käsittelee teoksissaan esimerkiksi Irakin valtauskontoa islamia niin kainostelematta, että uskoo joutuvansa vangituksi heti, jos palaa entiseen kotimaahansa.
Hän kertoo Irakin aseellisten shiiajärjestöjen uhkailleen häntä useaan kertaan viime vuosina. Koska hänen läheisiään on edelleen Irakissa, Blasim kertoo nykyisin epäröivänsä, uskaltaako enää kirjoittaa kuten haluaisi.
”En voi palata Irakiin, koska käsittelen näitä asioita kirjoituksissani. Irakin poliittinen eliitti on hyvin konservatiivista ja ääriuskovaista. Suomi on paras paikka käsitellä niitä.”
HELSINKI on Blasimin silmissä kehittynyt valtavasti niinä vuosina, joina hän on asunut Helsingissä, sitten Tampereella ja nyt taas Helsingissä. Hänestä erilaisten ihmisryhmien kohtaaminen on yhä mutkattomampaa.
Myös tulijoiden määrä on kasvanut valtavasti. Vuonna 2004 helsinkiläisiä oli noin 560 000, heistä runsaat 44 000 eli kahdeksan prosenttia ulkomaalaistaustaisia. Viime vuodenvaihteessa vastaavat luvut olivat noin 657 000 helsinkiläistä, joista noin 111 000 eli 17 prosenttia ulkomaalaistaustaisia.
Vuonna 2004 irakilaistaustaisia helsinkiläisiä oli 871, viime vuodenvaihteessa 6 522.
YKSI Blasimin keinoista kohentaa ulkomaalaistaustaisten asemaa ja itsetuntoa olisi vahvistaa tulijoiden käsitystä omasta kulttuuristaan.
Islam uskontona esimerkiksi voi korostua maahanmuuttajataustaisissa yhteisöissä liikaa, koska sodan ja konfliktien raunioittamista maista tulevilla ihmisillä ei ole kokemusta, millaista lähtömaan musiikki, teatteri ja muu kulttuuri on joskus kukoistuksessaan ollut.
Sen sijaan, että mennään toistuvaan keskusteluun siitä, että tarvitaan moskeija, Blasim esittää kulttuuriprojekteja, joissa varsinkin ulkomaalaistaustaiset nuoret pystyisivät oppimaan ja vertailemaan taustamaidensa musiikkia ja muuta kulttuuria.
”Kun oma lähtömaa on epäonnistunut, voi tuntua siltä, että nämä täällä ovat onnistuneet ja ainoaksi identiteetiksi korostuu uskonto. Jollei ole tietoa muusta, nuori jää sen yhden narratiivin vangiksi.”
[...]
SANANVAPAUTTA Blasim arvostaa erityisesti. Varsinkin itsensä kaltaisten koulutettujen maahanmuuttajien tulisi Blasimin mielestä olla nykyistä rohkeampia käyttämään sitä ja puhua täällä julkisesti esimerkiksi sukupuolten välisen tasa-arvon ongelmista.
Se olisi yksi tapa kohentaa islaminuskoisesta taustasta tulevien naisten asemaa. Samalla maahanmuuttajataustaiset helsinkiläiset voisivat viedä ”rasisteilta” yhden poliittisen lyömäaseen, Blasim sanoo.
Niqabin tai hijabin eri erilaisten huntujen käytöstä voi Blasimin mukaan tulla Helsingin kaduilla puolustusmekanismi. Takerrutaan huiviin, koska käsitys omista juurista on typistynyt uskonnollisuuteen.
”Se ei ole pelkästään uskonnollinen kysymys vaan myös identiteettikysymys paikassa, johon ei tunne kuuluvansa.”
[...]
TARKKAILTUAAN sekä irakilaisia että muita maahanmuuttajataustaisia ihmisiä Blasim sanoo, että vaikka systemaattisuutta voi Helsingissä olla liikaakin, lopulta paratiisi on juuri se, että homma toimii.
”Kun he käyvät alkuperäisillä kotialueillaan, he haluavat nopeasti tulla takaisin ja sanovat, että ei sitä kaaosta kestä kukaan”, Blasim sanoo viitaten tuntemiinsa ihmisiin ja hymähtää ironisesti.
Maahanmuutto ei ole vain poliittista vaan Blasim vertaa sitä parisuhteeseen. Kun muodostaa uuden ihmissuhteen, saa asioita mutta samalla menettää jotain.
”Eri maissa tarina on sama: kun yhteisöön tulee uusia ihmisiä, kyse on uusista suhteista. Ja tämä on yksi ydinajatuksistani.”
Pitää olla valmis joustavuuteen ja ymmärtää, että palkkio joissain asioissa joustamisesta on se, että yhteisö samalla rikastuu.
Toinen ydinajatus on empatia.
”Klisee on, että ’ne ihmiset tulevat tänne ja vievät meidän sosiaalitukemme’. Mutta olisi tärkeää ymmärtää, mitä siellä lähtömaassa tapahtuu.”
[...]
Blasim sanoo uskovansa vakaasti, että sellainen ryhmä, jossa viljellään empatiaa ja mietitään yhdessä, miten voin asettua toisen asemaan, selviää kovistakin myrskyistä.
Nyt meillä on Blasimin ”fastfood-tiedoksi” kutsuma tilanne, jossa esimerkiksi median välityksellä saamme kriiseistä ja sodista tiedon siitä, millainen räjähdys tapahtui, montako ihmistä kuoli ja millainen taistelu oli.
”Mutta tavoitammeko yhtään mitään emotionaalisesta todellisuudesta, jossa ihmiset kriisialueilla elävät? Empatia vaatii vaivannäköä. Meidän pitää nähdä vaivaa, jotta ymmärrämme, miksi ihmiset riskeeraavat lastensa hengen päästäkseen vaikka Valko-Venäjän ja Puolan rajalle.”
Helsingin Sanomat 6.12.2021
JUTTUUN tulemisen merkitys vain kasvaa. Kuten Blasim huomauttaa, maahanmuuton voi väistämättä ennakoida lisääntyvän, koska ilmastonmuutoksen voi odottaa saavan merkittäviä kansanjoukkoja liikkeelle.
Suomalaisten päättäjien kesken on myös suhteellisen laajaa yhteisymmärrystä, että Helsinki ja Suomi voivat menestyä ja kasvaa vain, jos ulkomailta muuttaa tarpeeksi ihmisiä tänne töihin.
”Ratkaisu ei voi olla siirtää panssarivaunuja rajalle ampumaan niitä ihmisiä, jotka pyrkivät tänne. Kukaan ei halua lähteä tutuista ympyröistään huvin vuoksi. Ei se ole mikään huvijuttu.”
Ilmastonmuutos ei ole tuonut Suomen rajalle ihmisiä tai Helsinkiin tuhansia irakilaisia, eikä tuo jatkossakaan. Sen on tehnyt ja tekee jatkossakin Suomen maahanmuuttopolitiikka.
Ratkaisun ei tarvitsisi olla panssarivaunujen siirtäminen rajalle, vaan sen tekeminen selväksi, että tänne ei saa jäädä, vaikka pääsisikin laittomasti rajan yli.
Kieltämättä hauska tuo tekstistä syntyvä mielikuva, että työvoimapulan paikkaajat pyrkivät Suomeen töihin vaikka väkisin rajalla uhkaavan kuolemankin edessä. Blasimin luulisi irakilaisena tietävän ja tunnustavan, että tuhannet irakilaiset ovat pyrkineet Suomeen juuri huvijuttuna.
Maahanmuutto ei ole vain poliittista vaan Blasim vertaa sitä parisuhteeseen. Kun muodostaa uuden ihmissuhteen, saa asioita mutta samalla menettää jotain.
”Eri maissa tarina on sama: kun yhteisöön tulee uusia ihmisiä, kyse on uusista suhteista. Ja tämä on yksi ydinajatuksistani.”
Pitää olla valmis joustavuuteen ja ymmärtää, että palkkio joissain asioissa joustamisesta on se, että yhteisö samalla rikastuu.
Toinen ydinajatus on empatia.
”Klisee on, että ’ne ihmiset tulevat tänne ja vievät meidän sosiaalitukemme’. Mutta olisi tärkeää ymmärtää, mitä siellä lähtömaassa tapahtuu.”
Siis käytännössä
kantaväestön joustavuus ja empatia, jotka eivät ole johtaneet maahanmuuton ongelmien ratkaisemiseen vaan niiden pahenemiseen, kun
maahanmuuttopolitiikan ongelmiin ei ole puututtu.
’Ne ihmiset tulevat tänne ja vievät meidän sosiaalitukemme’, ja sillä on seurauksensa ihan riippumatta siitä, mitä lähtömaissa tapahtuu.
Empatia vaatii vaivannäköä. Meidän pitää nähdä vaivaa, jotta ymmärrämme, miksi ihmiset riskeeraavat lastensa hengen päästäkseen vaikka Valko-Venäjän ja Puolan rajalle.
Minulla on tietty ymmärrys, miksi etenkin muslimikulttuurien vanhemmat
riskeeraavat tuosta vaan lastensa hengen päästäkseen Eurooppaan, vaikka lasten henki ei ole ollut aiemmin vaarassa, mutta kuulisin kyllä mielelläni Blasimin selittävän sen ja näiden ihmisten maahanmuuton parhain päin. Minun perusteltu käsitykseni kun on, että tällaisia ihmisiä ei missään nimessä pidä päästää Eurooppaan.
