Laitan tähän ketjuun, kun nobel-kirjailija Abdulrazak Gurnahin rooli Euroopalle haitallisen maahanmuuton puolustajana tuntuu olevan kansainvälisissä ympyröissä samantapainen kuin Hassan Blasimin Suomessa. Molempien mielestä ongelmana on vain länsimaalaisten empatian puute.
Nobel-voittaja Abdulrazak Gurnah kirjoittaa omakohtaisesti pakolaisuuden aikakaudesta: "Kyse ei ole vain kokemuksestani – se on nykytodellisuutta"
Suurelle yleisölle tuntematon Abdulrazak Gurnah kirjoittaa auki kolonialismin historiaa ja haluaa muistuttaa ihmisyyden hyvistä puolista.
[...]
Abdulrazak Gurnah syntyi vuonna 1948 Sansibarin saarivaltiossa, joka oli silloin Britannian siirtomaa. 1960-luvun lopussa hän pakeni sittemmin itsenäistyneestä Tansaniasta poliittista vainoa Lontooseen, missä hänestä tuli kirjailija ja kirjallisuuden professori.
Pakolaisuus ja kulttuurien välissä eläminen on keskeinen teema Gurnahin tuotannossa.
[...]
Gurnah kertoo, että hän on halunnut työssään ymmärtää, miten ihmiset rakentavat elämäänsä sen jälkeen, kun heistä on tullut pakolaisia tai he ovat joutuneet jättämään kotinsa.
Lämmin myötätunto juuriltaan repäistyjä ihmisiä kohtaan on tyypillisimpiä Abdulrazak Gurnahin teosten piirteitä.
Minua vähän ujostuttaa kysyä, mikä saa ihmisen säilyttämään omat hyvät puolensa traumaattisten kokemusten jälkeen. Mikä saa selviämään esimerkiksi rasistisesta väkivallasta, jota Gurnah romaaneissaan paljon kuvaa? Kysymys tuntuu liian laajalta ja vaikealta, mutta Gurnah vastaa siihen avuliaan varmasti.
– Emme kykene siihen yksin. Ystävällisyys ja huolenpito tekevät selviämisen mahdolliseksi. Esimerkiksi pakolaisten leimaaminen ei-toivotuiksi rikollisiksi marginalisoi heidät. Mutta jos ihmisille suodaan vieraanvaraisuutta ja mahdollisuuksia toteuttaa itseään, he kukoistavat ja heistä tulee osa yhteiskuntaa, Gurnah sanoo.
Gurnahin mielestä olemme viime vuosikymmenet eläneet pakolaisuuden ja ihmisten liikkumisen aikakautta. Tässä ei sinällään ole mitään uutta. Ihmiset ovat aina liikkuneet ja muuttaneet maasta toiseen. Gurnahin mukaan uutta on se, että muuttoliike on suuntautunut globaalista etelästä pohjoiseen.
1400-luvulta alkaen muuttoliikkeet suuntautuivat usein Euroopasta muualle maailmaan. Pohjois- ja Etelä-Amerikka, Etelä-Afrikka ja Australia olivat erityisesti maahanmuuton kohteina ja usein näiden alueiden alkuperäisiä asukkaita häädettiin muuttajien tieltä väkivalloin.
1960-luvulta alkaen ja varsinaisen kolonialismin aikakauden päätyttyä suunta kääntyi vanhoista siirtomaista takaisin Eurooppaan. Muutos ei ole tapahtunut kivuttomasti ja se on aiheuttanut ahdistusta Euroopassa.
– Tämä ahdistus on kohdistunut ihmisiin, jotka ovat muuttaneet, Gurnah sanoo.
[...]
Kysymykseen kielestä kiteytyy monia monimutkaisia kysymyksiä siitä mitä siirtomaa-aika on tarkoittanut afrikkalaisille, jotka ovat eläneet sen keskellä.
– Ehkä en olisi päätynyt kirjoittamaan yhtään mitään, jos Britannia ei olisi kolonisoinut Sansibaria enkä olisi oppinut puhumaan englantia, Gurnah pohtii.
Siirtomaaherrojen rikokset
Loppuelämät-romaani kertoo ihmisistä, jotka yrittävät selviytyä Saksan Itä-Afrikan siirtomaa-ajasta ja sen jatkuvista sodista 1900-luvun alkuvuosina. Saksan Itä-Afrikka käsitti nykyisen Ruandan, Burundin ja Tansanian alueita vuosina 1888–1918. Saksan käymät jatkuvat sodat itäisen Afrikan lukuisia kansoja vastaan ja siirtomaahallinnon kovakouraisuus aiheutti jo aikanaan Euroopassa skandaaleja.
Yle 1.6.2022
Esimerkiksi pakolaisten leimaaminen ei-toivotuiksi rikollisiksi marginalisoi heidät. Mutta jos ihmisille suodaan vieraanvaraisuutta ja mahdollisuuksia toteuttaa itseään, he kukoistavat ja heistä tulee osa yhteiskuntaa, Gurnah sanoo.
Näkemyksessä tiivistyy Gurnahin jumittuminen ajattelussaan kauas viime vuosisadalle kolonialismin aikaan, kun nykymuotoinen massamaahanmuutto elintason parantamiseksi ei ollut vielä mahdollista. Gurnah muutti Isoon-Britanniaan pakoon Sansibarin levottomuuksia yli 50 vuotta sitten, eikä edes pidä itseään pakolaisena, vaikka minusta sellainen onkin. Nykyiset turvallisessa Manner-Euroopassa Kanaalin ylittämistä kärkkyvät eivät ole hädänalaisia pakolaisia millään mittarilla.
Gurnah viittaa tulijoiden kukoistamisella yksittäistapauksiin,
jalkapalloilijoihin, liikemiehiin ja lääkäreihin. Maahanmuuton suuri kuva on jotain aivan muuta, eikä muutu miksikään vieraanvaraisuudella ja loputtomalla mahdollisuuksien tarjoamisella, kuten Pohjoismaissa on nähty. Sen sijaan massamaahanmuutto murentaa Euroopan kohdemaiden yhteiskuntaa ja yhtenäisyyyttä. Siksi auttaminen pitää tehdä Euroopan ulkopuolella, mikä on myös luokkaa
sata kertaa kustannustehokkaampaa.
“Englannin kaduilla virtaa pian veri” – Nobelvoittaja Abdulrazak Gurnah kuuli rasistisen viestin radiosta, ja alkoi kirjoittaa saadakseen tolkkua asioista
[...]
JOULUKUUSSA 1963 Sansibar itsenäistyi, mutta jo tammikuussa alkoi verinen vallankumous. Afrikkalaistaustaiset vallankumoukselliset häätivät arabiväestön vallasta.
Gurnah pakeni kaaosta Englantiin syksyllä 1967. Alku maassa oli kivulias. Rahaa ei juuri ollut.
”Osa ongelmista oli odotettavissa olevia, osa yllätyksiä. Lähdin kotoa 18-vuotiaana ja vaikeissa olosuhteissa. Muutin vieraaseen maahan, josta en tiennyt paljoakaan, ja sekin vähä minkä tiesin, osoittautui vääräksi. Tilanne olisi ollut vaikea kelle tahansa.”
Entä ne odottamattomat ongelmat?
Britanniassa 1960-luvun loppua leimasivat vaikeat roturistiriidat. Rasismia ei edes yritetty peitellä.
Huhtikuussa 1968 konservatiivikansanedustaja Enoch Powell piti sittemmin pahamaineisen puheensa, jossa hän arvosteli kovin sanoin Kansainyhteisöstä tulevaa maahanmuuttoa sekä tuoretta lainsäädäntöä, joka kielsi syrjinnän ihonvärin ja etnisen taustan perusteella.
”Istuin kotona silloisen tyttöystäväni kanssa, ja taustalla soi transistoriradio. Radiosta tuli uutiset, ja [Powellin] puheesta kuultiin pätkä, kuinka Englannin kaduilla virtaa pian veri”, Gurnah muistelee.
PAHINTA oli kuitenkin se, kuinka monet ihmiset omivat Powellin puheen sanoman ja käyttivät sitä maahanmuuttajia vastaan.
”Puheeseen viitattiin kaikkialla, ja hyvin epäystävälliseen tapaan. Sain kuulla siitä opiskelijatovereiltani yliopistossa ja jopa kadulla satunnaisilta vastaantulijoilta.”
Viesti kuului, että et ole tervetullut.
[...]
Vaikka 1960-luvun lopun Englanti oli rasistinen, vallitsi maassa Sansibariin verrattuna suuri vapaus.
”Opin mitä vapaus tarkoittaa. Opin, että saan kävellä kadulla vapaasti, saan sanoa mitä haluan, ja saan mennä minne tahdon. Olin vapaa tavalla, jota en ollut ymmärtänyt aiemmin mahdolliseksi.”
[...]
Hän on kuitenkin huolissaan siitä, kuinka aina parin vuoden välein ”rotukiihko” ja maahanmuuttopaniikki nousee niin Britanniassa kuin muuallakin Euroopassa. Viimeksi kohteena ovat olleet Afganistanin ja Syyrian pakolaiset, aiemmin muun muassa Kongon demokraattisesta tasavallasta lähteneet.
”Narratiivit näkevät rikollisena sen, mikä pohjimmiltaan on joko pakoa väkivallasta, tai toisissa tapauksissa pakoa köyhyydestä. Kun eurooppalaiset auktoriteetit kriminalisoivat paon, tulee mieleen, että onkohan mikään pohjimmiltaan muuttunut.”
Helsingin Sanomat 23.1.2022
En tunnista "rotukiihkoa" sen enempää syyrialaisten kuin afganistanilaistenkaan kohdalla. Massamaahanmuuttoa voi vastustaa hyvistä syistä ilmankin.
Eurooppalaiset auktoriteetit eivät ole estämässä tai kriminalisoimassa lähtömaista lähtemistä, mutta kauas toiseen maanosaan hakeutumista ei tarvitse hyväksyä, vaikka sitä perusteltaisiin ontosti väkivallan tai köyhyyden pakenemisella.
Mitä tulee Enoch Powelliin, hänhän oli oikeassa massamaahanmuuton suhteen, mutta ei saanut yksin estettyä sitä. On kuvaavaa, että vastoin Gurnahin muistikuvaa Powellin kuuluisassa puheessa ei oikeasti ollut kohtaa, jossa "Englannin kaduilla virtaa pian veri". Ironista taas se, että "Rivers of blood"-nimen myöhemmin saaneessa puheessa ei myöskään ole ilmausta "rivers of blood".
The Nobel laureate who tackles themes of displacement, history and home
Abdulrazak Gurnah reflects on the isolation and hostility he had to face as a young man – and argues in favour of more humane attitudes towards refugees and asylum seekers.
[...]
Today, he looks back on a distinguished academic career and a string of highly acclaimed novels, culminating last year in the Nobel Prize for Literature – awarded for his “uncompromising and compassionate penetration of the effects of colonialism and the fate of the refugee in the gulf between cultures and continents”.
Gurnah speaks and writes from experience. He recalls that adapting to life in Britain was hard, his sense of dislocation heightened by the racism – casual, overt and sometimes physical – that was common at the time.
[...]
Writing – and now, fame – have given Gurnah a platform to speak out on behalf of refugees.
“I can’t tell anyone what to do,” he insists. But he can keep pointing to the injustice and inhumanity that displaced people face, and “to keep saying that more is possible, more humane attitudes are possible” than the hostility that some politicians wear as a badge.
“We see endless stories of success by people who’ve been given the opportunity. Not only as footballers, of course, but also as businessmen and businesswomen, as students who then become doctors.” (Not to mention senior politicians, he adds.) “There are endless examples of how [displaced] people bring benefits to the society that admits them – not only to themselves, but society as well.”
In previous interviews, Gurnah has criticized official attitudes towards refugees and migrants in wealthy European countries such as the UK, which on 27 April approved legislation that seeks to deter people from seeking asylum in the country. So where does the antipathy towards refugees come from?
“Well, it’s not all around the world. There are places where the hostility is at least diminished by a majority sense of ‘we must do what we can’. It seems to me that it is mostly rich countries that are hostile and defensive and afraid. And that’s a surprise, because if you think about European history, it’s only 50 or 60 years ago when refugees were going back and forth across the European continent for one reason or another.”
Gurnah also brings a writer’s meticulous attention to the language of displacement. The word “refugee”, he says, should maintain its specific meaning – and despite the circumstances in which he left Zanzibar, he does not consider himself a refugee.
“If you’re a refugee, you’re deeply unfortunate. It’s not because you desire it … it’s to do with trying to save your life and possibly your family’s lives as well.”
Gurnah said the words “refugee” and “exile” carry an essential nobility and applying them loosely to everyone on the move risks losing the context in which individuals left their homes, as well as making it harder to identify those in most need of assistance.
UNHCR 28.4.2022
Gurnah haluaa sinänsä ihan oikein, että sanoja "pakolainen" ja "maanpakolainen" käytettäisiin harkiten ja tarkasti, mutta antaa samalla ymmärtää, että Eurooppaan nykyään pyrkivä porukka olisi pakolaisia termin alkuperäisessä tarkoituksessa ja että myös parempaa elintasoa hakevat olisivat pakolaisia, mitä he eivät määritelmällisesti ole.
