Purettaas nyt omiakin ajatuksia tekstimuotoon. Jaa-a. Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella?
Epätoivo, epätodellisuuden tunne, surumielisyys ja tulevaisuuden pelko valtaavat mieleni. Tuntemukseni ovat saman tyylisiä, kuin masennus ja ahdistushäiriöt, joita sairastan erityisesti talven pimeimpinä aikoina. Psykologi, debressiohoitaja sekä psykiatri yrittivät selittää asiaa parhain päin ja kertoivat, että ihmismieli se vaan temppuilee välillä. Mutta entä nyt, kun tämä ahdistuneisuus ei olekaan vain mielen oikkuja vaan ihan kylmää faktaa, raakaa todellisuutta?
Jokainen tervejärkinen, tai hetkinen, ei välttämättä tarvi olla edes kaikki kamarit lämpimänä, tietää yksinkertaisen ratkaisun. Australian malli. Pakolaislaivoja ei päästetä Euroopan puolelle, vaan ohjataan takaisin Afrikkaan. Joko hyvällä tai pahalla. Erittäin simppeli ratkaisu. Ja jos auttamishaluja löytyy, apu, erinäisissä muodoissaan, suunnataan sinne missä sitä tarvitaan. Erityisesti lasten ja naisten kärsimykset riipivät sydäntäni. Mutta miksi näin ei toimita, sitä en tiedä.
Entä miten minun tai sinun kannattaisi toimia juuri nyt? Kesä on kauneimmillaan ja nyt olisi aika ladata akkuja pimeää talvea varten. Kannattaisiko sulkea netti ja kaikki mediat totaalisesti ja keskittyä nauttimaan Suomen kesästä kalastellen, marjastaen ja auringosta nautiskellen. Nostaa kädet ylös ja todeta: Okei, mä luovutan. Suvakit voitti. Vai pitäisikö lyödä lisää kierroksia koneeseen. Rauhanomaisesti se nyt on vähän kuin tuuleen huutaisi, mutta sydämessään tietäisi tekevänsä oikein. Tekevänsä oikein, itsensä, lasten ja muiden läheistensä ja Suomen kansan eteen. En tiedä.