Politiikasta: Erna Bodström: Viisi vuotta ”pakolaiskriisin” jälkeen 4.12.2020
Syyskuussa 2015 idyllisen Välimeren rannalle huuhtoutuu pienen pojan ruumis. Kansainvälinen media raportoi, että kyseessä on Alan Kurdiksi kutsuttu syyrialaispoika, joka oli perheineen tulossa Eurooppaan hakemaan turvapaikkaa.
Vain muutamaa päivää aiemmin Saksan liittokansleri Angela Merkel oli kertonut, että Saksa sitoutuu tutkimaan syyrialaisten turvapaikanhakijoiden hakemukset. Ja vain muutama päivä myöhemmin silloinen pääministeri Juha Sipilä tarjosi kakkoskotiaan turvapaikanhakijoiden majoitukseen .
Niin kutsutusta Euroopan pakolaiskriisistä on tänä syksynä tullut kuluneeksi viisi vuotta. Onkin oiva hetki pysähtyä ja muodostaa kokonaiskuvaa siitä, mitä oikein tapahtui ja missä ollaan nyt.
Voisi kysyä, mitä ihmeen tekemistä isänsä hukuttamalla pikkulapsella tai Juha Sipilän kakkoskodilla on pakolaiskriisin kanssa, mutta olihan niillä.
Merkel ei kertonut, että "Saksa sitoutuu tutkimaan syyrialaisten turvapaikanhakijoiden hakemukset" vaan ilmoitti, että Saksa ei tule soveltamaan syyrialaisiin Dublin-sopimusta. Tämä johti valtavaan laittomien siirtolaisten vyöryyn Unkarin ja Itävallan läpi Saksaan ja muuallekin Eurooppaan.
Syksyllä 2015 Suomeen saapui tavallista enemmän turvapaikanhakijoita. Ihmisiä tuli noin 30 000, vain pieni pisara maailman noin 65 miljoonasta pakolaisesta.
Syksyllä 2015 Suomeen saapuneista turvapaikanhakijoista vain pieni osuus oli UNHCR:n tilastoimia tai tarkoittamia pakolaisia. Suomi ei heidät vastaanottamalla helpottanut maailman pakolaistilannetta. Enemmistön Suomeen tulolla ei myöskään ollut yhteyttä uusiin tai vuonna 2015 pahentuneisiin kriiseihin.
Vastauksena tähän vasta kuukausia vallassa ollut Sipilän hallitus laati joulukuussa 2015 uuden turvapaikkapoliittisen ohjelman, joka alkoi sanoilla: ”Suomen lyhyen aikavälin tavoitteena on katkaista turvapaikanhakijoiden hallitsematon virta maahamme”.
Muun muassa sisäministeri Orpon lausunnoista kävi pian ilmi, että tämä tarkoitti vain hallitsemattoman tulijavirran ottamista kontrolliin, ei tulijamäärän tietoista vähentämistä, kuten moni luuli ja toivoi.
Muutamassa kuukaudessa, eli jo maaliskuussa 2016 turvapaikkahakemusten määrä painuikin tavanomaisemmalle tasolle, muutamaan sataan kuukausittain. Tämä ei kuitenkaan liittynyt hallituksen ohjelmaan, vaan ensisijaisesti siihen, että muut Euroopan unionin maat, erityisesti Makedonia ja Ruotsi, aloittivat rajatarkastukset, eivätkä ihmiset enää päässeet liikkumaan Kreikasta Keski- ja Pohjois-Eurooppaan.
Avainasemassa oli kylläkin Unkari, joka EU:n komission vastalauseista huolimatta sulki rajansa laittomilta siirtolaisilta, jotka eivät hakeneet Unkarista turvapaikkaa.
Ja tulijamäärien romahtaminen tapahtui muun muassa Unkarin toimien ansiosta jo aiemmin.
Turvapaikkapoliittisen ohjelman täytäntöönpanoa kuitenkin jatkettiin.
Ei jatkettu. Toimeenpano loppui jo puolen vuoden jälkeen kesään 2016.
Ohjelman vaatimat toimenpiteet voidaan jakaa lainsäädäntöön ja käytäntöihin. Toukokuussa 2016 eduskunta poisti laista humanitaarisen suojelun kategorian. Syyskuussa 2016 eduskunta puolestaan muutti useita turvapaikanhakijoiden oikeusturvaan liittyviä lakeja.
Leimallista näille muutoksille oli, että niitä tehtiin paljon lyhyessä ajassa ilman, että niiden kokonaisvaikutuksia olisi arvioitu. Maksuttoman oikeusavun rajoittamisen ja valitusaikojen lyhentämisen tarkoituksena lienee ollut turvapaikkaprosessin tehostaminen ja kulujen karsiminen.
Oikeusministeriön tekemän selvityksen mukaan muutokset näyttävät päinvastoin pitkittäneen ja samalla kallistaneen prosesseja.
Oli etukäteen selvää, että oikeusapumuutokset olivat tulijamäärien tai kokonaiskustannusten kannalta täysin tehotonta puuhastelua, näennäistoimintaa. Oli kuitenkin välttämätöntä, että esimerkiksi maailman anteliainta (laskutuksessa ei ylärajaa) turvapaikanhakijoiden oikeusapupalkkiojärjestelmää korjattiin. Nythän se ollaan palauttamassa taas yhtä hulluksi.
Käytännön tasolla ohjelma velvoitti turvapaikka-asioista vastaavaa Maahanmuuttovirastoa yhtenäistämään käytäntönsä muiden EU- ja Pohjoismaiden kanssa. Suurimpien turvapaikanhakijamaiden maaraportteja päivitettiin. Esimerkiksi Irakin vuoden 2016 maaraportissa kerrottiin, että pääkaupunki Bagdadissa löytyy kadulta päivittäin tunnistamattomia ruumiita, mutta joulukuussa 2015 maassa järjestettiin missikilpailut. Uudet maaraportit siis sisälsivät hyvin erilaista ja eritasoista ja välillä sattumanvaraiseltakin vaikuttavaa tietoa, jonka suhde maan turvallisuustilanteeseen näytti varsin irralliselta.
Voikin kysyä, perustuvatko Suomen muita EU-maita selvästi löysemmät kriteerit maaraportteihin vai mihin. Turvapaikkapäätösten hyväksymisprosenttien erot ovat suuret jo Ruotsiin verrattuna, Tanskasta puhumattakaan. Suomen käytäntöjä ei tosiaankaan ole yhtenäistetty muiden maiden kanssa.
Sisäinen pako puolestaan tarkoittaa, että ihminen ei voi turvallisesti palata kotiseudulleen, mutta viranomaisten arvion mukaan hänen on turvallista ja mahdollista asettua asumaan jollekin toiselle alueelle kotimaassaan. Erityisesti Afganistanin kohdalla sisäisen paon hyödyntäminen on varsin ongelmallista.
YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n mukaan esimerkiksi pääkaupunki Kabulin kohdalla sisäinen pako on pääsääntöisesti mahdotonta. Tämä johtuu sekä kaupungin huonosta turvallisuustilanteesta että jo kaupungissa olevien sisäisten pakolaisten suuresta määrästä, mikä on heikentänyt esimerkiksi työn tai ruoan saannin mahdollisuuksia.
Siinäpä UNHCR inisee, sillä sisäinen pako on toistaiseksi EU:n hyväksymä muun muassa juuri Afganistanissa.
Suomihan oli pitkään tiettävästi ainoa EU-maa, joka ei hyväksynyt sisäistä pakoa esimerkiksi Bagdadissa, mikä sitten johti vuonna 2015 Suomen valtavaan suosioon turvapaikanhakumaana irakilaisten keskuudessa.
Pian Maahanmuuttoviraston työntekijät kertoivat kiireestä ja stressistä: ”Virheitä tapahtuu ihan varmasti”.
Maahanmuuttoviraston prosessin ongelmista alkoi kertoa myös hallinto-oikeuksista virastoon palautettujen päätösten kasvava määrä. Kun vuonna 2015 hallinto-oikeus muutti viraston ratkaisua tai palautti päätöksen käsittelyyn 18 prosentissa tapauksia, oli tämä luku vuonna 2017 jo 31 prosenttia.
Kuten Bodström aivan hyvin tietää, noissa luvuissa ei ole kyse Maahanmuuttoviraston tekemistä virheistä vaan esimerkiksi hallinto-oikeuksien määräämistä tulkintaohjeiden muutoksista kesken prosessien. Maahanmuuttoviraston virheet pysyivät koko ajan neljän prosentin laatutavoitemarginaalin alapuolella.
Turvapaikkapäätöksiä analysoineessa Turun yliopiston, Åbo Akademin ja Yhdenvertaisuusvaltuutetun selvityksessä taas todettiin, että uskottavuuden arvioinnin kynnys näyttää nousseen vuosien 2015 ja 2017 välillä. Tämä tarkoittaa, että ihmisten kertoma heidän kokemastaan vainosta arvioidaan entistä helpommin valheeksi.
Tarkoittaa, että turvapaikanhakijoiden tuhansissa hakemuksissa toistamat samat tarinat eivät ole enää menneet läpi. Luonnollista ja perusteltua.
Maahanmuuttoviraston oma selvitys totesi, että systemaattisia virheitä ei ollut, mutta esimerkiksi tulkkauksessa on ollut ongelmia. Oikeusministeriön tilaama selvitys taasen totesi turvapaikanhakijoiden oikeusturvan vaarantuneen muutosten myötä.
Oikeusministeriön selvitys ei osoittanut mitään oikeusturvan vaarantumisesta, vaan selvityksen tekijä Outi Lepola (ex-Amnesty) vain ilmaisi näin henkilökohtaisena mielipiteenään.
Turvapaikkaa on mahdollista hakea uudelleen. Rima uuden turvapaikkahakemuksen tutkinnalle on kuitenkin varsin korkea, ja sitä korotettiin ennestään vuoden 2019 lakimuutoksilla. Vuonna 2019 uusintahakemuksista jätettiin tutkimatta lähes 40 prosenttia.
Jos turvapaikkahakemus katsotaan aiheettomaksi ja se näin ollen jätetään tutkimatta, saattaa uusi päätös tulla jopa 24 tunnin sisällä. Tämä tarkoittaa, että jos ensimmäinen turvapaikkaprosessi on ollut ongelmallinen eikä selkeitä uusia turvapaikkaperusteita ole, voi ensimmäisen prosessin korjaaminen olla lähes mahdotonta. Tällöin todellisena vaarana on, että ihminen palautetaan hengenvaaraan tai kidutuksen tai muun epäinhimillisen kohtelun uhriksi.
Onko tämä todellinen riski? Jos on, niin uutta valitusta EIT:lle. Sen edellisen kanssa ei mennyt ihan putkeen.
Maahanmuuttovirasto ei seuraa palautettujen turvapaikanhakijoiden kohtaloita. Turvapaikanhakijoiden kanssa toimivat vapaaehtoiset kuitenkin seuraavat. He kertovat palaajiin kohdistuneesta väkivallasta, pidätyksistä ja esimerkiksi pakkotyöstä. Monet palaajat ovat myös yksinkertaisesti kadonneet. Oletettavasti vielä useammat ovat lähteneet uudelle pakomatkalle.
Juu, ja jopa kuolleet. Ei kun,
eihän se kuollutkaan, vaikka Pakolaisneuvonta ja aktivistit niin väittivät.
Monet Suomeen syksyllä 2015 saapuneista ihmisistä odottavat edelleen turvapaikkapäätöstä, joko ensimmäiseen tai uuteen turvapaikkahakemukseen.
Aika vaikea uskoa, että ensimmäinen hakemus vuodelta 2015 olisi edelleen auki. Sitä pahempi, jos yli viisi vuotta sitten saapuneet ovat edelleen Suomessa hylättyjen hakemusten jälkeen.
Jotkut ovat päätyneet suoranaiseen uusintahakemusten kierteeseen. Näille ihmisille viimeiset viisi vuotta ovat tarkoittaneet loputonta odottelua ja epävarmuutta, järjestelmän armoilla olemista, asumista jaetuissa huoneissa ja erossaoloa ja huolta perheestä.
"Päätyneet kierteeseen"? Mitäs jos vain häipyisi Suomesta kotiinsa, kun suojelulle ei ole havaittu viidessä vuodesa perusteita edes ääriliberaalin turvapaikkapolitiikan Suomessa?
Vaikka oleskelulupa irtoaisi, perhettä ei välttämättä saa Suomeen, sillä myös suojelua saaneiden perheenyhdistämistä kiristettiin vuonna 2016. Moni sanoo Suomeen tulemisen olleen heille suuri virhe. He kuvittelivat tulevansa ihmisoikeuksia kunnioittavaan maahan, mutta järjestelmä muuttui heidän jalkojensa alla.
Toisin sanoen Suomeen saavuttiin vuonna 2015 EU:n löperöimmän perheenyhdistämispolitiikan perässä. Näitä kutsutaan vetotekijöiksi.
Turvapaikkaprosessia alettiin vuonna 2016 käyttää kiristyvän rajavalvonnan välineenä. Ensiksi se esti useampia jo Suomen rajojen sisäpuolella olevia ihmisiä saamasta suojelua ja siten jäämästä maahan. Toiseksi sen tarkoituksena oli pitää poissa uudet hakijat tai vähintäänkin rohkaista heitä menemään jonnekin muualle.
Mitähän kautta tämä olisi toteutunut? Lakimuutokset olivat mitättömän pieniä, eikä kielteinen turvapaikkapäätös selvästikään estä maahan jäämistä.
Esimerkiksi silloinen sisäministeri Paula Risikko ilmaisi asian vuonna 2016 näin: ”Suomi ei saa olla turvapaikanhakijoille muita maita houkuttelevampi”.
Erinomainen periaate, mutta silloinen hallitushan ei koskaan ryhtynyt toimiin sen toteuttamiseksi. Vuonna 2016 sisäministeri Paula Risikko päinvastoin totesi, että hallituksen turvapaikkapoliittisen ohjelman toimeenpano lopetetaan. Suomi on edelleen selvästi houkuttelevampi kuin Ruotsi ja Tanska, kun verrataan hyväksymisprosentteja.
Tässä Suomi näyttää myös onnistuneen. Uusien turvapaikkahakemusten määrä on painunut alemmaksi kuin ennen vuotta 2015. Vuonna 2019 uusia turvapaikkahakemuksia jätettiin noin 2 500.
Turvapaikkahakemusten vähentymisellä ei ole ollut yhteyttä hallituksen turvapaikkapolitiikkaan, sillä lakimuutokset ovat olleet minimaalisia ja epäolennaisia kuten oikeusapumuutokset. Kun muut maat (mm. Ruotsi) ovat kiristäneet politiikkaansa, Suomi on vetotekijöiden suhteen päinvastoin suhteessa houkuttelevampi kuin ennen vuotta 2015.
