Kun naisasianainen tai naisasiamies jolla ei itsellään ole kummoisiakaan kokemuksia seksuaalisesta väkivallasta puhuu seksuaalista väkivaltaa vastaan hän on rohkea ja vahva esimerkillinen ihminen. Kun todellinen seksuaalisen väkivallan uhri avaa suunsa se koetaan ärsyttävänä. Etenkin jos hän erehtyy tuomaan esiin tabuja joita seksuaalisen väkivallan ympärillä on. Tabujahan on muitakin kuin kulttuurisiin eroavaisuuksiin liittyvät. Mutta kun tabun - oli se mikä vain - rikkoo etenkin vedoten empiiriseen kokemukseensa, se ei herätä ihastelua, vaan ärsytystä.
Näissä asioissa on vahva tunnelataus ja kun alkuperäinen ajatus on siinä, että "kaikki ihmiset ja kansalaisuudet ovat pohjimmiltaan samanlaisia", niin se on kuin pisto sydämmeen todeta kulttuureissa olevan eroavaisuuksia (negatiivisia) ja tämän takia jotkut toimivat eri tavalla toiset (mm. seksuaalirikoksissa).
Joitakin saattaa ärsyttää pelkästään tieto siitä, että joku tietty ryhmä nostetaan tikun nokkaan asiassa, mutta ei sitä tapahtuisi, jos sille ei olisi mitään perusteita.
Isointa ääntä seksuaalisesta väkivallasta pitävät yleensä ihmiset joilla näitä kokemuksia ei ole. Tai kokemukset ovat mitättömiä ja niistä on itse kehitelty suurenneltu "trauma". Viime aikoina on ollut trendikästä "traumatisoitua" raiskausuhkauksista jotka kohdistuvat yleensä tietyntyyppistä seksuaalista väkivaltaa vähättelevään sävyyn puhuneisiin ihmisiin. Kun joku vihastuessaan laukoo tättähäärätädille tai sedälle että "no toivottavasti sut itsesi sitten raiskataan koska et nähtävästi tajua ollenkaan miten vakava asia seksuaalinen väkivalta on! Saisit maistaa omaa lääkettäsi!" kuohuu koko Suomi siitä miten kauheita ovat tällaiset uhkaukset. On selvää että näitä sinänsä asiattomia uhkauksia latelevat henkilöt ymmärtävät kuitenkin seksuaalisen väkivallan vakavuudesta enemmän kuin ne jotka nykyisin ovat omineet tasa- arvo- ja väkivaltaa vastustavan keskustelun monopoliaseman itselleen.
Sen verran heppoisesti raiskausuhkauksia nykyisin heitellään, että tuskin niillä uhkailijoillakaan kovin paljon tuntuu olevan ymmärrystä näitä asioita kohtaan (eli en ole kovin samaa mieltä tuon loppuosan kanssa).
Mutta ainakin itseäni ärsyttää tuo median suorittama täysin tietoinen tyyli, jossa mm. raiskausuhkaus tarkoittaa suunnilleen samaa kuin oikea raiskaus. Usein näitä aiheita saatetaan tietoisesti käyttää mediassakin ajamaan jotakin asiaa eli uhkaukset ovat vain näennäinen syy sille, että niiden varjolla saadaan puhua ja ajaa tiettyä aihetta.
Väkivaltakeskustelussa todellista väkivaltaa kokeneiden äänen on varastanut ryhmä ihmisiä joille sukupuolittunut väkivaltakeskustelu on vain yksi tapa ylläpitää minäkeskeistä performanssia. Yleensä tämä ryhmä vie typeryyksillään uskottavuutta asian vakavuudelta ja se loukkaa väkivaltaa kokeneita. Juuri siksi koska he eivät selvästikään tajua miten syvä loukkaus seksuaalinen väkivalta oikeasti on. Tälle ryhmälle naisiin kohdistuvan väkivallan vastainen mielenosoituskin on vain joku kiva zumbatunti siskojen kanssa jotta saa tuntea itsensä hyväksi ihmiseksi kun ollaan oikealla asialla.
Perussääntönä voisi todeta: Ei koskaan pitäisi vähätellä rikoksia ja uhreja missään tilanteissa. Anarkistien keppihevostelu-ryhmä on osoittanut hyvin omalla käytöksellään piittaamattomuutensa niin uhreja kuin kyseistä asiaa kohtaan.
Tietenkin tähän yhteyteen voi liittää tietysti tiedon siitäkin, että Suomessakin on yleensä ollut tapana pitää mielenosoituksia, jos on ollut joitakin yksittäisiä uhkailuita jne., tämän "tiedostavan suvaitsevaiston kautta", mutta kun naisiin kohdistuu lukuisia raiskauksia ja muita rikoksia, niin aihe ei herätä mitään huomiota. Ainoastaan sen takia, että tekijöinä ovat ulkomaalaiset.
Eli siinä missä Suomessa noteerataan mitä tahansa vihapuheita todella helposti ja pidetään mielenosoituksia niitä vastaan, niin yhtäkkiä tässä toisessa asiassa ei julkisuudessa ollut kommentteja tai mitään muutakaan aiheesta. Aivan kuin ketään ei olisi kiinnostanut.
Todettakoon loppuun, että olihan tuosta ainakin yhdeltä poliitikolta kannanotto. Sisäministeri Petteri Orpo teki julkisen lausuman ja HS:ssäkin oli aiheesta pitkät artikkelit, joissa oli pahimmat tapaukset lueteltu (pääviestinä: "rasismin vuoksi ei ongelmista haluta puhua"). Poliisikin tiedotti siitä, että Helsingissä olisi saattanut tapahtua vastaavaa kuin Kölnissä (nämäkin tiedotteet 2-4 viikkoa tapahtumien jälkeen). Mutta aiheeseen liittyvät laajemmat huomiot puuttuivat kokonaan.
