PERSEILY METODINA, FILOSOFIANA JA ELÄMÄNTAPANA ELI IKKUNA KEHITYSMAALAISEEN SIELUNMAISEMAAN
Monissa uutisissa olemme taas viime päivinäkin saaneet lukea kehitysmaalaisten perseilystä. Se on meistä hämmästyttävä ilmiö ja usein tuntuu, että sen selittäminen tai ymmärtäminen on vaikeaa. Perseilyn syiden ymmärtäminen olisi sosiologisesti kuitenkin hyvin tärkeää, koska yhteiskuntaamme tuotetaan kaiken aikaa lisää perseileviä kehitysmaalaisia.
Tämä on osaltamme yritys selittää ilmiötä: pyrimme vastaamaan kysymykseen, miksi kehitysmaalainen perseilee?
Ennenkuin aloitamme, teemme kuitenkin kaksi asiaa. Ensinnäkin haluamme muistuttaa siitä, että kaikki kehitysmaalaiset eivät perseile. Kun puhumme ilmiöstä, tarkoitamme suurten massojen keskimääräistä käytöstä - yksilöistä emme sano mitään.
Toisekseen haluamme antaa käsitteelle 'perseily' jonkinmoisen määrittelyn. Se kuulukoon alustavasti seuraavasti: 'Perseily on arvokonfliktia ilmaisevaa toimintaa, joka kohdistuu ympäröivän yhteiskunnan joko aineettomiin tai aineellisiin rakenteisiin ja jonka tavoitteena on rapauttaa tuon yhteiskunnan moraalisia, sosiaalisia, ekonomisia ja teknisiä ilmenemismuotoja'.
Kuten määritelmästä voidaan nähdä, perseily kumpuaa arvokonfliktista eli kulttuureiden välisestä jännitteestä. Asia on kuitenkin hieman laajempi ja syvempi.
Kehitysmaalainen siis perseilee, koska hän ei kykene omaksumaan ympäröivän kulttuurin arvoja. Kun kehitysmaalainen perseilee, se on osin tietoinen, osin alitajuinen reaktio sisäiseen ristiriitaan, joka nousee erilaisten kulttuurillisten arvojärjestelmien välisestä kitkasta.
Perseilyn tarkoituksena on murtaa itselle vieras arvojärjestelmä tai ainakin rampauttaa sitä siinä määrin, että arvorakenne, johon perseily kohdistuu, tulisi kyvyttömäksi hallita perseilevää yksilöä ja hänen taustakulttuuriaan. Tässä keinoina kelpaavat psykologinen pelottelu, tilan hallinta, paikkojen rikkominen, sääntöjen vastainen toiminta ja yleinen, normien vastainen häiriköinti.
Meidän länsimaisten yhteiskuntiemme arvorakenne pitää sisällään esimerkiksi tasa-arvon, demokratian, sananvapauden ja ihmisarvon käsitteen. Kehitysmaalainen arvorakenne ei jaa noita sisältöjä ja koska kulttuurit ovat kaiken aikaa joko avoimessa tai piilotellussa sodassa keskenään, pyrkii kehitysmaalainen rapauttamaan itselleen vierasta arvorakennetta toimimalla sen ydinperiaatteiden vastaisesti. Kehitysmaalainen ei siis toimi yhteiskunnassa esimerkiksi demokratian keinoin, vaan hän noudattaa oman arvorakenteensa työkaluja, kuten aggressioita tai väkivaltaa, joukkovoimaa. Kehitysmaalainen ei perseile siksi, että hän olisi paha ihminen vaan päinvastoin siksi, että hän kokee perseilyn moraalisesti oikeutettuna keinona murtaa itselleen vieras ja pahana koettu arvorakenne.
Kehitysmaalainen ei perseile siksi, että hän olisi työtön, syrjäytynyt, että hän olisi huonosti kotoutettu tai että hän olisi jäänyt osattomaksi yhteiskunnassa. Hän ei perseile siksi, että se olisi reaktio epätasa-arvoon, koska epätasa-arvo on itseasiassa hänen oman arvorakenteensa keskeinen elementti. Sen sijaan kehitysmaalainen perseilee siksi, että perseily on hänelle osin alitajuinen, osin tiedostettu keino muokata ympäröivää yhteiskuntaa omannäköisekseen: hän pyrkii murtamaan meidän länsimaisen systeemimme, jotta hän voisi tilalle tuoda oman systeeminsä. Perseilyssä kyse ei siis ole mistään lähiöissä kytevästä turhautumisesta, vaan vallankumouksellisesta, poliittisesta toiminnasta, jolla on tietty tavoite. Eikä se tavoite ole sopusoinnussa meidän länsimaisten arvorakenteidemme kanssa.
Mutta tässä kohtaa meille voidaan esittää vastalause: 'ei perseily voi olla pyrkimys hajottaa länsimaista yhteiskuntaa, koska kehitysmaalaiset perseilevät myös omissa maissaan'.
Tämä on hyvin tärkeä huomio. Velvollisuutemme on pyrkiä antamaan ilmiölle selitys. Mutta ennenkuin voimme tuon selityksen antaa, meidän on tehtävä eräs jako kehitysmaalaisten ja länsimaalaisten välillä. Sillä tuo jako osaltaan selittää käyttätymistämme ja se on seuraava:
Heimo-orientoituneet ja kansakuntaorientoituneet kulttuurit. Mitä ne ovat?
Kansakuntaorientoituneet kulttuurit ovat länsimaisia kulttuureita. Niiden ajattelun piirissä ihmiset voivat samaistua kokonaisiin kansakuntiin, jotka saattavat käsittää jopa satoja miljoonia ihmisiä. Kansakuntaorientoituneen kulttuurin jäsenten ei tarvitse tuntea konkreettisesti toisiaan, koska heillä on abstraktinen idea omasta ryhmästään. Kansakuntaorientoituneen arvorakenteen jäseniä kannattavat ensisijaisesti asiat, ideat, ideologiat, loogisuus ja systeemin sisällä vallitsevat universaaliarvot.
Heimo-orientoituneet kulttuurit ovat kehitysmaalaisia kulttuureita. Niiden piirissä heimo on mielekäs yksikkö: kehitysmaalaisen tajunnan piiri sisällyttää juuri heimon, mutta ei välttämättä paljoa muuta. Kehitysmaalaiselle heimo on tärkeä, koska heimo-orientoitunut kulttuuri samaistuu lähinnä ihmisiin, jotka heimon jäsen voi konkreettisesti tuntea. Heimo voi tavallisesti käsittää 20-200 ihmistä. Näihin heimo-orientoitunut kehitysmaalainen voi samaistua. Heimo-orientoituneessa kulttuurissa tärkeitä eivät ole niinkään abstraktit ideat, vaan konkreettiset ihmiset, heimo itsessään epädemokraattisine, mutta selkeine valtahierarkioineen.
Heimo-orientoituneet kulttuurit toimivat perinteisesti pienten kyläyhteisöjen piirissä ja heimon koon täytyy olla rajoitettu, koska jokaisen heimon jäsenen on tunnettava jokainen muu heimon jäsen henkilökohtaisesti ja konkreettisesti. Miksi näin on? Tämä johtuu sellaisesta kultuurillisgeneettisestä piirteestä, että heimo-orientoitunut ihminen voi luottaa vain sellaiseen ihmiseen, jonka hän henkilökohtaisesti tuntee. Luottamus ei heimo-orientoituneissa kulttuureissa perustu abstraktiin luottamuksen ideaan, vaan konkreettisiin henkilösuhteisiin ja siksi heimon koko ei voi käsittää kuin enintään joitain satoja tai ehkä tuhansia ihmisiä sen sijaan, että kansakuntaorientoitunut kulttuurisysteemi näkee luottamuksen abstraktin idean ja voi siten soveltaa sitä vaikka miljooniin, tuntemattomiin ihmisiin.
Kehitysmaalaiset ovat siis ominaisuuksiltaan heimo-orientoituneita. Kun olemme selvittäneet tämän, voimme vastata siihen, miksi kehitysmaalainen perseilee myös omassa maassaan. Vastaus piilee siinä, että nykyiset kehitysmaat eivät edusta heimorakennetta, vaan ovat jäänne länsimaisten kulttuureiden kehitysmaille vieraista rakenteista. Kehitysmaat ovat aivan liian isoja yksiköitä heimo-orientoituneille ihmisille. Lisäksi niissä on sellaisia länsimaisia rakenteita kuten rahaan perustuva talous tai jotkin poliittiset instituutiot. Samoin länsimainen teknologia, kuten puhelimet ja tietokoneet mahdollistavat miljoonien ihmisten kanssakäymisen eikä sellainen teknologia tue heimo-orientoituneen ihmisen pyrkimystä pitää yhteisöt pieninä ja kaikki sen jäsenet toisilleen tuttuina. Toisinsanoen kehitysmaalaiset perseilevät omissa maissaan, koska ne ovat kehitysmaastatuksestaan huolimatta jonkinlaisia kehnoja länsimaiden kopiota siinä, missä kehitysmaalainen tarvitsee yhteisökseen pienen heimon.
Heimo-orientoituneet kulttuurit suosivat pieniä yksiköitä, koska heimo-orientoituneet ihmiset kykenevät kehittämään luottamuksen vain niihin ihmisiin, jotka he henkilökohtaisesti tuntevat. Miksi näin on? Vastaus on mielestämme mielenkiintoinen: tämä johtuu siitä, että kehitysmaalainen tajuaa, että hän ei tosiasiallisesti voi luottaa toiseen kehitysmaalaiseen eikä toinen kehitysmaalainen häneen.
Heimo-orientoitunut systeemi on siis heijastusta heimo-orientoituneiden ihmisten keskimääräisistä psykologisista ominaisuuksista. Luottamuksen puute on epäsuora, kollektiivinen tunnustus siitä, että 'keneenkään meistä ei voi luottaa'. Siksi luottamus voi syntyä vain hyvin henkilökohtaisessa kanssakäymisessä eikä sellainen ole mahdollista miljoonia ihmisiä käsittävissä, länsimaisissa systeemeissä.
Länsimainen kulttuuri on siis kehitysmaalaiselle liian laajoja yhteisöjä käsittävä. Sen lisäksi se on kehitysmaalaiselle hyvin monimutkainen systeemi, jonka sisällä vallitsee monia toisilleen ristiriitaisia arvoja, ohjeita, neuvoja ja käytäntöjä. Lienee evolutiivinen tosiasia, että kehitysmaalaisen intellekti ei helposti kykene käsittelemään suuria, ristiriitaisia arvo- ja tietokokonaisuuksia. Siksi kehitysmaalainen tuntee länsimaisissa yhteisöissä vieraantumista ja hämmentymistä: kehitysmaalainen voi kokea, että koska lännessä on monia ristiriitaisia signaaleja ja arvoja, mitään arvoja ei ole ja siksikin voi käyttäytyä, kuten huvittaa.
Kehitysmaalaiselle luontainen yhteisön koko on siis heimoyhteisö. Näillä on tavallisesti hyvin selkeä ja yksinkertainen tapa- ja moraalikoodisto eikä siitä ole tinkimistä. Tuollainen selkeä ja yksinkertainen arvorakenne on kehitysmaalaisen helposti omaksuttavissa. Heimolla saattaa olla vain muutama sääntö tai 'laki', kun taas modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa saattaa olla kymmeniätuhansia lakipykäliä.
On siis huomattava, että vaikka kehitysmaalainen perseileekin lännessä samoin kuin kehitysmaissakin, hän ei perseile heimoyhteisöissä, joissa on selkeät säännöt ja kova kuri. Heimoyhteisöissä on heimopäällikkö ja hän määrää yhdessä henkiin välittömässä yhteydessä olevan poppamiehen kanssa. Jos heimon sääntöjä ei noudata, voi seurata yhteisöstä karkotus, mikä käytännössä tarkoittaa kuolemaa. Heimossa jokainen jäsen tarvitsee toistaan ja se on kehitysmaalaisen selkeästi ymmärrettävissä. Sitä vastoin modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa näkymätön käsi laittaa kehitysmaalaisen tilille joka kuukausi ilmaista rahaa eikä kehitysmaalainen näe sen rahan yhteyttä mihinkään eikä hänellä ole mitään moraalisia velvoitteita rahaa saatuaan kun sitävastoin heimoyhteisöissä hänellä on heimolta ruokaa saatuaan velvoitteita heimoa kohtaan.
Kuten tähän mennessä olemme nähneet, länsimainen ihminen ja kehitysmaalainen ihminen ovat aivan eri olentoja eikä ole odotettavissa, että he voisivat hedelmällisesti jakaa saman yhteiskunnan, koska yhteistä arvopohjaa ei ole. Länsimaalaiselle tärkeitä asioita ovat demokratia, tasa-arvo, sananvapaus ja ihmisoikeudet. Kehitysmaalainen heimo-orientoitunut systeemi on noiden kaikkien arvojen antiteesi. Heimossa ei ole demokratiaa eikä tasa-arvoa. Siellä ei myöskään ole sananvapautta eikä ihmisoikeuksia länsimaisessa mielessä. Sen sijaan kehitysmaalainen arvojärjestelmä näkee hyvinä asioina esimerkiksi nepotismin, toiselle heimolle valehtelun, vahvimman oikeuden ja selkeän, kyseenalaistamattoman valtahierarkian ja naisen alisteisen aseman.
Valitettavasti on niin, että kansakuntaorientoitunut systeemi ja heimo-orientoitunut systeemi eivät voi elää yhdessä eikä kumpikaan sitä pohjimmiltaan edes halua. Yhteiskunnassamme vallitsevat kulttuurimarksilaiset tendenssit valitettavasti lähtevät kuitenkin liikkeelle siitä virheellisestä ihmiskäsityksestä, että 'olemme kaikki samanlaisia' ja että ihminen sinänsä ei ole sitä eikä tätä, vaan että ulkoinen, yhteiskunnallinen järjestelmä muokkaa ihmisestä sen, mikä hän on ja että näin ollen kehitysmaalainenkin muuttuu demokratiaa ja tasa-arvoa kannattavaksi 'länsimaalaiseksi' kunhan hän vain pääsee tänne ja kunhan häntä hieman 'kotoutetaan' Näin ei ole. Me emme ole samanlaisia ja erot pohjautuvat paitsi kulttuuriin, myös todennäköisesti geeneihin.
Me olemme evoluution suuressa puussa eri oksanhaaroilla ja se on biologinen tosiasia, josta seuraa yhteiskunnallisia ja kultuurillisia tosiasioita. Emme ota kantaa mihinkään 'paremmuuskysymykseen' - tyydymme vain toteamaan, että olemme erilaisia ja yhteensovittamattomia ja että kehitysmaalaisten harrastama perseily on reaktio tuohon sovittamattomaan, kulttuurilliseen ja biologiseen erilaisuuteen eikä perseily tule loppumaan niin kauan kuin tuo ihmisen syvimpään olemukseen saakka ulottuva erilaisuus on vallitseva tosiasia.
Koska siis perseilylle ei ole luvassa loppua, ehdotamme, että meidän sivilisaationa kannattaa pysyä perseilijöistä erossa.
Perseily tulee jatkumaan ja on pahoin pelättävissä, että se lopulta murtaa demograafisella ylivoimallaan sen sivilisaation, mitä Länsi on rakentanut 2 500 vuotta. Sillä länsi on kaikessa 'humaanisuudessaan' haavoittuva siinä, missä perseilykulttuuri tuntee vain voiman ja raa'imman vallan.
