Maailma.net: Käännytyslaki heikentää kansainvälisen oikeuden painoarvoa myös muualla, sanoo tutkija Stephen Phillips – Siirtolaisten torjunnasta on tullut valtioiden standardipolitiikkaa 7.8.2024
Tässä olisi ollut tutkijan paikka perustella Suomen maahanmuuttopolitiikan kritiikki vastaansanomattomasti, mutta ei.
Siirtolaisuustutkija Stephen Phillips on viime vuosina käynyt paljon ulkomailla puhumassa kotimaansa Australian maahanmuuttopolitiikan ihmisoikeusongelmista.
Nykyisin hänet kuitenkin halutaan puhumaan yhä useammin Suomesta, jonka maahanmuuttopolitiikan tiukentuminen on pantu merkille tiedeyhteisössäkin.
Jo viime hallituskaudella säädettiin kiistelty rajavartiolaki. Viimeisin esimerkki on sekä perustuslain, EU-lainsäädännön että kansainvälisten ihmisoikeussopimusten kanssa ristiriidassa oleva niin sanottu käännytyslaki, jonka eduskunta hyväksyi heinäkuussa.
Tutkijat ympäri Euroopan haluavat tietää, mitä Suomessa oikein tapahtuu.
”Suomi on pitkään ollut ylpeä maineestaan ihmisoikeuksien puolustajana. Mitään näin aggressiivista kuin viimeisten kahden vuoden aikana maahanmuuttopolitiikassa on tapahtunut, ei ole nähty koskaan ennen”, Phillips sanoo.
Aggressiivista? Sekä rajavartiolaki että käännytyslaki ovat päinvastoin passiivisia ja tiukasti rajattuja. Itärajan rajanylityspaikat on suljettu Venäjän toimien vuoksi, eikä Suomen EU:n löysin turvapaikkapolitiikka ole muuten muuttunut käytännössä mitenkään. Muuten rajat ovat auki turvapaikanhakijoille (myös itäraja), hyväksymisprosentit EU:n huipputasoa, eikä edes pakolaiskiintiötä ole saatu nollattua.
Hän tutkii pakkomuuttoa ja erityisesti suomalaista turvapaikkapolitiikkaa Åbo akademin Mobile Futures -tutkimushankkeessa. Viime keväänä hän väitteli tohtoriksi oikeustieteen alalta.
Väitöskirja tutkii keinoja, joilla valtiot ovat historian saatossa yrittäneet pitää ei-toivotut maahanmuuttajat poissa maaperältään. Sen mukaan ihmisoikeuksien kannalta ongelmallisten keinojen käyttö on kehittynyt viime vuosikymmeninä globaaliksi ilmiöksi.
Tutkimuksen kohteena on erityisesti Yhdysvaltain, Australian ja Euroopan turvapaikkapolitiikka. Aikajänne ulottuu kevääseen 2022, mutta Suomessa sen jälkeen tapahtuneet kehityskulut voi Phillipsin mukaan lukea osaksi samaa jatkumoa. Mitään erityisen uutta tai poikkeuksellista niissä ei ole.
Suomen rajalaki ja käännytyslaki ovat seurausta EU:hun vihamielisesti suhtautuvan Venäjän aloittamasta Ukrainan sodasta, joten jatkumoa Australian ja "Euroopan" (oikeasti eri maissa jyrkästi erilaisia politiikkoja) turvapaikkapolitiikasta on keinotekoista hakea.
Yhtä lailla epäuskottavaa on esittää, että "ihmisoikeuksien kannalta ongelmallisten keinojen käyttö on kehittynyt viime vuosikymmeninä globaaliksi ilmiöksi", kun ihmisoikeuksien tulkinnat ovat kehittyneet viime vuosikymmeninä Euroopassa äärimmäisiksi. Vielä reilut parikymmentä vuotta sitten Kreikka suojeli rajojaan laittomilta tulijoilta miinakentillä, mutta kymmenen vuotta sitten se päästi ja kuskasi Eurooppaan yli miljoona laitonta tulijaa.
Hän haluaa tutkimuksellaan muistuttaa, että historiallisilla kehityskuluilla on tapana toistua.
”Kun unohdetaan, että 15–20 vuotta sitten tapahtui jotakin samanlaista, menetetään mahdollisuus oppia. Riskinä on, että samat virheet tehdään uudelleen.”
Mihin lie viittaa, mutta tottahan tuo. Jokaisen Eurooppaan kohdistuneen massamuuton jälkeen on jätetty tekemättä ne muutokset, jotka estäisivät vastaavan toistumisen. Esimerkiksi vuoden 2015 pakolaiskriisin paisuminen ja laajeneminen Suomeen asti olisi ollut alussa hyvin yksinkertaista estää.
Phillips kutsuu valtioiden toimia pelotepolitiikaksi. Sen tarkoituksena on yksinkertaisesti estää ei-toivottujen turvapaikanhakijoiden tulo.
”Yhdysvalloissa ja Australiassa pelotepolitiikka on ollut normaalia jo useamman vuosikymmenen ajan. Eurooppa tuli mukaan vähän myöhemmin, ja nyt se on normalisoitunut myös täällä”, hän kuvailee.
EU tekee yhteistyötä esimerkiksi Turkin ja Libyan kanssa estääkseen turvapaikanhakijoita saapumasta unionin alueelle. Unionin rajavalvontavirastoa Frontexia on syytetty siirtolaisten laittomiin käännytyksiin osallistumisesta ainakin Kreikassa. Iso-Britannia on suunnitellut turvapaikkahakemusten käsittelyn siirtoa ihmisoikeusmaineeltaan kyseenalaiseen Ruandaan.
Turkin ja Libyan sopimukset eivät estä turvapaikanhakijoita saapumasta unionin alueelle. Turkin sopimuksen oli tarkoitus helpottaa palautuksia, mutta siinäkin epäonnistuttiin.
Frontex järjestönä ei ole koskaan osallistunut laittomiin käännytyksiin vaan esimerkiksi Kreikan rajavartijat.
Ruandan "ihmisoikeusmaineella" ei ole osoitettu olevan mitään tekemistä sen kanssa, voidaanko maahan siirtää turvapaikanhakijoita. Ruanda on ottanut pakolaisia vastaan muun muassa Libyasta yhteistyössä YK:n kanssa ilman ongelmia.
Suomi ei ole estänyt turvapaikanhakijoiden tuloa millään tavalla, ellei lasketa poikkeuksellista itärajan rajanylityspaikkojen sulkemista. Sekään ei tarkoita, etteikö itärajalla otettaisi edelleen vastaan turvapaikkahakemuksia.
Valtiot perustelevat tutkimuksen mukaan politiikkaansa samantyyppisin retorisin keinoin: turvallisuudella tai ”humanitaarisilla syillä”. Esimerkiksi EU haluaa esittää tiukat toimensa mieluummin salakuljetuksen kuin siirtolaisuuden vastaisena taisteluna.
Retoriikasta viis, kun EU:n "tiukat toimet" eivät vaikuta sen enempää salakuljetukseen kuin siirtolaisuuteenkaan. Tarvittaisiin ihan toisen luokan toimia.
Pelotepolitiikan suhde ihmisoikeuksiin ja kansainväliseen oikeuteen on kuitenkin vähintäänkin ongelmallinen. Oikeus hakea turvapaikkaa nähdään perusoikeutena, ja se sisältyy YK:n ihmisoikeusjulistukseen.
Geneven pakolaissopimuksen keskeinen periaate puolestaan on palautuskielto, joka tarkoittaa, ettei ketään saa palauttaa maahan, jossa häntä uhkaa kidutus, nöyryyttävä tai halventava kohtelu. Palautuskiellon periaate sisältyy myös EU:n perusoikeuskirjaan, ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuin soveltaa sitä päätöksissään.
Kaikki pelotepolitiikan mekanismit eivät suoraan riko kansainvälistä oikeutta, mutta monesti ne luovat sille pohjaa, Phillips huomauttaa tutkimuksessaan. Esimerkiksi hakemusten käsittely kolmannessa maassa ei välttämättä ole laitonta, mutta se tarjoaa hyvän mahdollisuuden ihmisoikeusloukkauksiin, sillä Naurun tai Guantánamon kaltaisia syrjäisiä paikkoja on vaikea valvoa.
Turvapaikanhaun ulkoistaminen Euroopan ulkopuolelle olisi yksinkertainen ja tehokas keino vähentää haittamaahanmuuttoa ja systeemin laajalle levinnyttä väärinkäyttöä, jos turvapaikanhakuoikeudesta ja palautuskiellosta halutaan pitää ehdottomina kiinni.
Selkeästi laittomin keino, jota valtiot käyttävät, ovat pushbackit, eli käännytykset ilman, että ihmisillä on mahdollisuus jättää turvapaikkahakemusta. Euroopassa esimerkiksi Puola on torjunut Valko-Venäjän lähettämiä siirtolaisia pakottamalla heidät takaisin rajan yli. Ihmisiä on sen seurauksena kuollut pakkaseen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) on tuominnut pushbackit useissa tapauksissa.
Phillips on tutkinut pushbackeja niin Valko-Venäjän ja Puolan rajalla, Balkanilla kuin Marokon ja Espanjan rajallakin. Hänen mielestään ne ovat tämän hetken vaarallisin ilmiö, sillä edes EIT:n kannanotot eivät ole saaneet valtioita lopettamaan sen käyttöä.
”Pushbackeistä on tullut standardikäytäntö. En pysty ajattelemaan yhtään tilannetta, jossa ne olisivat laillisia.”
Huono esimerkki Phillipsiltä, sillä käsittääkseni Puolan rajalta voi edelleen hakea turvapaikkaa. Pushbackejä sovelletaan niihin muihin maihin pyrkiviin elintasopakolaisiin, jotka ylittävät Puolan maarajan salaa, koska
eivät halua hakea turvapaikkaa Puolasta.
Viimeisin pushbackien laillistaja on Suomi. Heinäkuussa hyväksytty käännytyslaki, jota oikeusoppineet ovat kovin sanoin kritisoineet, antaa mahdollisuuden käännyttää itärajalta tulevat turvapaikanhakijat takaisin ilman, että turvapaikkahakemusta otetaan vastaan. Muodollista valitusoikeutta ei ole. Lain ristiriitaisuuden takia tällä hetkellä on epäselvää, miten sitä voidaan käytännössä soveltaa, jos se otetaan joskus käyttöön.
Phillipsin on vaikea ymmärtää lakia, sillä turvapaikanhakijoita on tullut itärajan kautta verraten vähän eivätkä he ole aiheuttaneet painetta julkisille palveluille. Samaan aikaan ukrainalaisia on pystytty ottamaan vastaan kymmeniä tuhansia, hän muistuttaa.
Philips vaikuttaa kovasti ymmärrysrajoitteiselta. Höblän
haastattelussa tutkija esitti naiivisti, että ei ole mitään ongelmaa pitää kiinni sekä turvallisuudesta että ottaa vastaan kaikki Venäjän lähettämät turvapaikanhakijat. On kuulemma kyse vain siitä, että turvapaikanhakijoille rakennetaan "toimivat prosessit", ja se taas on pelkkä poliittinen valinta, sillä Suomi on rikas maa.
Ilmeisesti Philips itse ei ole oppinut mitään Euroopan aiemmista kriiseistä.
Hallitus taas perusteli lakia uudenlaisella tilanteella. Kyse on niin sanotusta ”välineellistetystä” maahantulosta: Venäjä ohjaa turvapaikanhakijoita rajalle tahallaan, eivätkä kansainväliset sopimukset tunnista tällaista tilannetta.
Phillips muistuttaa, että lain perusteleminen hybridivaikuttamisella ja välineellistetyllä maahantulolla on sekin retorinen keino.
”Kun tekee jotain moraalisesti kyseenalaista, on hyvä olla vihollinen. Salakuljettajien sijasta meillä on nyt uusi konna, vihamieliset valtiot. Vaikka mitään ei tapahtuisikaan, jo pelkkä uhan potentiaali tekee välineellistämisretoriikasta hyvin voimakasta.”
Lain perusteleminen hybridivaikuttamisella ja välineellistetyllä maahantulolla ei ole vain retorinen keino vaan argumentti. Philips ei käsittele itse argumenttia vaan sivuuttaa sen antamalla ymmärtää, että vihamielisen valtion välineellistämä maahanmuutto ei ole ongelma.
Toisaalta samaan aikaan esimerkiksi pääministeri Petteri Orpo (kok) on vakuuttanut Suomen olevan edelleen oikeusvaltio.
”On outoa, että Suomi yrittää nojata puhetapaan, jossa korostetaan oikeusvaltioperiaatetta ja perusoikeuksia. Kun kuuntelee poliitikkojen puheita, ei tarvitse olla kansainvälisen oikeuden asiantuntija ymmärtääkseen, ettei siinä ole järkeä verrattuna laajempaan retoriikkaan”, Phillips toteaa.
Philips on tosiaan ymmärrysrajoitteinen. Oikeusvaltio ei ole joko-tai, eikä oikeusvaltion kannalta olennaista ole käännytyslaki itse vaan prosessi, jolla mahdollisimman vähän perusoikeuksia rajoittavaan kompromissiiin päädyttiin ajan kanssa, vaikka koko ajan oli uhkana, että Venäjä lähettää suuria ihmismassoja rajalle, eikä Suomi pysty puolustautumaan.
Käännytyslaki ei ole vain Suomen asia. Phillipsin mukaan on selvää, että Suomen päätös rikkoa kansainvälisiä velvoitteitaan heikentää kansainvälistä oikeutta ylipäätään.
”Niin käy aina, kun maa hyväksyy lain, joka on kansainvälisen lain näkökulmasta ongelmallinen. Ja Suomi teki tämän, koska se koki sen mahdolliseksi. Jos suurin osa EU-maista olisi sisäisissä keskusteluissa sanonut tälle ei, lakia tuskin olisi säädetty. Mutta ne eivät sanoneet, ja nyt ne ovat tyytyväisiä Suomen päätökseen.”
Kansainvälistä oikeutta heikentää se, että sopimusten tulkintaa ei aiota päivittää edes tällaisessa päivänselvässä tapauksessa, jossa rajojen auki jättäminen tarkoittaisi alistumista vihamielisen, EU-maita vahingoittamaan pyrkivän valtion mielivaltaan. Mikään sopimus ei lakiasiantuntijoidenkaan mukaan voi pakottaa valtiota toimimaan omaa turvallisuuttaan vastaan.
Phillipsin mielestä Suomi voisi olla yhä vahva ihmisoikeuksien puolestapuhuja.
”Suomi voisi sanoa, että voitte päästää ihmisiä rajalle niin paljon kuin haluatte, mutta jos he hakevat turvapaikkaa ja ovat oikeutettuja siihen, he saavat sen. Siinä ei ole mitään dramaattista tai radikaalia. Suomen pitäisi vain noudattaa minimistandardeja. Silloin se olisi jo globaali johtaja.”
Ei mitään dramaattista tai radikaalia, että Suomi julistaisi avaavansa EU-rajan vaikka miljoonille Venäjän rajalle ohjaamille onnenonkijoille? Ja että näin Suomesta tulisi ties keiden silmissä "globaali johtaja"?
Tällaista kutsutaan
haihatteluksi, eikä sillä ole mitään tekemistä tieteen tai tutkimuksen kanssa. Åbo Akademissa se kuitenkin kuuluu asiaan.
