Vihreä Lanka: Media nieli persujen tarinan ilmastopaniikista 24.6.2019
EDUSKUNTAVAALEISSA perussuomalaiset voittivat sekä poliittisessa vallassa että määrittelyvallassa. Perussuomalaisten tilannekuva omaksuttiin laajasti median vaalianalyyseissa. Vaaleista kerrottiin kansainvälisiä lehtiä myöten perussuomalaisten tarinaa.
Siinä tarinassa suomalaiset puolueet olivat vaalien alla ”ilmastohysterian” vallassa. Perussuomalaiset yksin taisteli ilmastohysteriaa vastaan. Näkökulmasta riippuen perussuomalaisten roolin pystyi hahmottamaan joko järjen tai järjettömyyden äänenä, mutta tulkintaa jakolinjasta ei haastettu näkyvästi.
Asetelma oli kuin populismin käsikirjasta. Puolue onnistui maalaamaan muut puolueet yhtenäiseksi blokiksi, jolta puuttuu järjen ääni paitsi ilmastopolitiikassa myös maahanmuuttopolitiikassa. Perussuomalaiset protestoi koko muuta puoluekenttää vastaan. Perussuomalaisten järki esitettiin tavallisen kansalaisen järkenä. Tätä tulkintaa toistettiin vaalianalyysista toiseen.
Höh. Muut puolueethan ihan itse vakuuttivat olevansa ilmastopolitiikassa yhtenäinen blokki, kun olivat joulukuussa allekirjoittaneet
kahdeksan puolueen ilmastolinjauksen. Kevään vaalikampanjan aikana tosin selvisi, että puolueet olivat oikeasti hyvinkin erimielisiä siitä, mitä sopimus käytännössä tarkoittaa.
Sekään ei ole perussuomalaisten harjoittamaa "maalaamista" tai vaalianalyysien puutteellisuutta, että muilla puolueilla oli suuria vaikeuksia perustella tai edes määritellä ajamaansa ilmasto- ja maahanmuuttopolitiikkaa, kun taas Perussuomalaisten linjaukset vaikuttivat vertailussa järkeviltä ja loogisilta.
Tulkinta muiden puolueiden kovasta ilmastopolitiikasta oli niin laajasti jaettu, että sitä toistettiin myös kansainvälisessä lehdistössä. New York Timesissa analysoitiin, että ”muut puolueet kilpailivat keskenään tarjotakseen kunnianhimoisia ilmastotavoitteita”.
Analyysi vaalien jakolinjasta vaikuttaakin uskottavalta, jos ei tarkastele puolueiden linjauksia vaan omaksuu johdonmukaiselta kuulostavan tarinan. Moni voisi olettaa, että jokainen vastuullinen puolue sitoutuu kunnianhimoisiin ilmastokeinoihin nykyisen tutkimustiedon valossa. Näin ei kuitenkaan ollut.
Kaikki ilmastolinjaukseen sitoutuneet puolueet lähettivät joka puolelle kumartaessaan ristiriitaisia viestejä ajamastaan ilmastopolitiikasta ja linjauksen käytännön toteutuksesta. Silti etenkin kansainvälisestä näkökulmasta puolueet tosiaankin "kilpailivat keskenään tarjotakseen kunnianhimoisia ilmastotavoitteita".
Kun lehtien analyyseja muiden puolueiden hysteriasta arvioi puolueiden ilmastopoliittisten keinojen valossa, asetelma kääntyy päälaelleen. Vaalien alla lietsottu hysteria muiden puolueiden ilmastopolitiikasta oli omiaan tukemaan perussuomalaisten vaalikampanjaa.
Todellisuudessa suurilla puolueilla ei ollut halukkuutta sitoutua kunnianhimoisiin ilmastokeinoihin vaaliohjelmissa tai ehdokkaiden vaalikonevastauksissa. Eduskuntapuolueista vain vihreät, ja jossain määrin vasemmistoliitto, erottuivat ilmastopoliittisissa keinoissa muista puolueista.
Puolueiden sitoutuminen puolentoista asteen ilmastotavoitteeseen ei ikinä konkretisoitunut vaalikeskusteluissa, kun suuret puolueet eivät esittäneet tarvittavia ilmastokeinoja tavoitteen toteuttamiseen.
Yksikään puolue ei esittänyt tarvittavia keinoja puolentoista asteen ilmastotavoitteeseen pääsemiseksi, ei edes vihreät, koska kaikkien mielestä oli helpompaa puhua epämääräisesti prosenteista ja lämpöasteista kuin radikaaleista politiikkatoimista, joita tavoite edellyttäisi.
Ilmastopolitiikassa vastakkainasettelua rakennettiin niin kokoomuksessa kuin keskustassa määrätietoisesti vihreitä ja vasemmistoa vastaan. Silti perussuomalaisten määrittelemä jakolinja omaksuttiin vaalianalyyseissa. Mielikuva ”ilmastohysterian” vallassa olevista puolueista eli vahvana.
Ilmastopaniikkia oli juuri se, että puolueet yrittivät miellyttää kaikkia pitämällä kiinni sekä mahdottomasta linjauksestaan että potentiaalisista äänestäjistään. Tasapainoilu oli tuomittu epäonnistumaan, vaikka valtamedia petasi vaaleista ilmastovaalit, jollaisia oli jo edellisenä syksynä vaatinut.
Suomessa perussuomalaiset eivät onnistuneet määrittelemään eurovaalien poliittista jakolinjaa samalla tavalla kuin eduskuntavaaleissa. Tähän on monta syytä.
Ensinnäkään eurovaalien teemat eivät edelleenkään politisoidu samalla tavalla kuin kansallisissa vaaleissa. Ensisijaisena jakolinjana pysyy vaaleista toiseen suhtautuminen unioniin: EU on joko hyvä tai huono asia. Varsinaiset politiikkasisällöt eivät nouse kunnolla agendalle ja poliittisen määrittelyn kohteeksi.
Toisena syynä saattoi olla oikeistopopulistisen yhteistyön hankaloituminen ennen vaaleja Itävallan vapauspuolueen FPÖ:n johtajan, varaliittokansleri Heinz-Christian Strachen skandaalivideon takia. Salaa kuvatulla videolla Strache lupaa valtion urakoita venäläisenä sijoittajana esiintyvälle naiselle vastineena taloudellisesta ja poliittisesta tuesta.
Videoskandaalin takia oikeistopopulistit ympäri Eurooppaa joutuivat selittämään yhteyksiään Venäjään sekä yhteistyötään FPÖ:n kanssa. Oikeistopopulistien liputtama kansallismielisyys näyttäytyi uudessa valossa. Myös perussuomalaiset joutuivat avaamaan suhtautumistaan Venäjään.
Kumma kyllä esimerkiksi vasemmistopuolueet eivät ole samalla tavalla joutuneet avaamaan suhtautumistaan Venäjään, vaikka niiden puolueryhmistä löytyy Venäjä-mielisiä ja Venäjä-pakotteiden vastustajia.
Yleiseurooppalainen politiikan julkisuus on edelleen kapeaa. Yksinkertaiset ja moralisoivat tarinat nousevat näkyvästi esiin. Maahanmuutosta ennakoitiin yhtä eurovaalien keskeistä teemaa, mutta se jäi EU-mielisyyttä kuvaavan jakolinjan varjoon.
Maahanmuutosta ei haluttu eurovaalien keskeistä teemaa kuten ei haluttu eduskuntavaaleissakaan. Eikä siitä sellaista tälläkään kertaa tullut, koska valtamedia ja muut puolueet niin päättivät.
Kansallisessa politiikassa perussuomalaiset käyttävät merkittävää määrittelyvaltaa maahanmuuttoon liittyvässä keskustelussa, mutta tämä ei näkynyt eurovaaleissa. Perussuomalaisten esittämän tulkinnan mukaan muut puolueet vaikenevat maahanmuuton ongelmista, kun perussuomalaiset ainoana uskaltavat nostaa ongelmat esiin.
Suomessa maahanmuutosta puhutaan jatkuvasti ja korostetun ongelmalähtöisesti, mutta silti perussuomalaisten vaikenemisteesiä toistetaan median analyyseissa. Juha Sipilän (kesk.) hallitus kiristi maahanmuuttopolitiikkaa, ja suurin osa puolueista haluaisi tiukentaa turvapaikkapolitiikkaa entisestään, mutta tulkinta maahanmuuttopolitiikan tabuista pysyy.
No jopas. Suurin osa puolueista muodostaa hallituksen, joka on ohjelmansa mukaan
löysentämässä turvapaikkapolitiikkaa. Niin hallituspuolueet, kokoomus kuin kristillisetkin ajavat
löysempää politiikkaa ja kristillisiä lukuun ottamatta myös turvapaikkapoliittisen päätösvallan siirtämistä eduskunnalta EU:lle. Nykyisistä eduskuntapuolueista vain Perussuomalaiset ilmaisee haluavansa tiukempaa pakolaispolitiikkaa.
Vuorelman älytön väite saattaa perustua Hesarin luokattomaan
juttuun, jonka otsikon mukaan
"enemmistö puolueista haluaa kiristää turvapaikkapolitiikkaa". Näin ei kuitenkaan ole, ja Vuorelman olisikin pitänyt selvittää, mitä puolueet todella ajavat eikä vain uskoa sokkona vaalien alla heitettyyn täkyyn.
Esimerkiksi kokoomuksen viljelemä
tiukennushuiputus perustuu siihen, että turvapaikkapolitiikkaa voidaan puolueen mukaan kiristää, kunhan vastapainoksi ryhdyttäisiin vastaanottamaan tulijoita kiintiöiden kautta suoraan EU:n ulkorajoilta tai jopa EU:n ulkopuolelta. Eli tulijat noudettaisiin Suomeen jo tuhansia kilometrejä ennen kuin he mahdollisesti hakeutuisivat tänne omin avuin.
Perussuomalaisille on annettu vahva edustus maahanmuuttoon liittyvässä mediakeskustelussa. Puolue on onnistuneesti asemoitunut keskeiseksi asianomistajaksi maahanmuuttopolitiikan määrittelyssä.
Väite poliittisen kentän vaikenemisesta maahanmuuttoon liittyvien tabujen edessä ei ole perussuomalaisten keksintö, vaan osa oikeistopopulistien retorista työkalupakkia. Samaa retoriikkaa käytetään Euroopassa ja myös Yhdysvalloissa. Ideologisten virtausten mukana liikkuu retorisia keinoja.
Ensinnäkään Perussuomalaiset ei määrittele Suomen maahanmuuttopolitiikkaa,
kuten usein väitetään, ja toiseksi, maahanmuuton tabuista vaietaan edelleen. Kevään vaalitenteissä maahanmuutto sivuutettiin muutamalla kysymyksellä ja keskustelua käytiin mielikuvatasolla ongelmat hämärtäen ja kiistäen. Uusi hallitus torjuu maahanmuuttopoliittisen keskustelun vetoamalla "ihmisoikeuksiin" ja "kansainvälisiin sopimuksiin", joiden velvoitteita se ei kuitenkaan halua määritellä.
Puhe politiikan faktoista voi hämärtää sen, ettei politiikka rakennu faktojen vaan niiden tulkinnan ympärille. Valtaa käyttävät poliittiset toimijat, jotka onnistuvat määrittelemään yhteiskunnallisen tilanteen kannattajapiiriään laajemmalle yleisölle ja esittämään sen realistisena kuvauksena poliittisesta todellisuudesta.
Johanna Vuorelma työskentelee tutkijatohtorina Tampereen yliopiston Tutkijakollegiumissa.
Tuosta samaa mieltä, mutta esimerkeistä tehdyistä johtopäätöksistä aivan eri mieltä. Vuorelma voisi pohtia vaikka sitä, mitä kautta vuoden 2019 eduskuntavaaleista tehtiin ilmastovaalit. Ketkä poliittiset toimijat saivat tahtonsa läpi ja keiden avulla, kun Suomen eduskunnalla on mitättömän vähän keinoja vaikuttaa ilmastonmuutokseen millään havaittavalla tavalla.
