Tänään on kulunut kahdeksan vuotta Isosta Jytkystä ja ensimmäisten hommalaisten noususta eduskuntaan. Sen kunniaksi Homman poliittisen historian tiedekunta julkaisee pienen historiikin meidän kaikkien suosikki-inhokista ja Perussuomalaiset-puolueesta.
Tekstin kirjoitin alun perin tammikuussa 2018, mutta viimeistelin sen tänään, kun tarina on tullut tyydyttävään päätökseensä.
LISÄYS: Tekstissä on sivuutettu ne lukuisat käänteet, jotka tapahtuivat ennen ja jälkeen Perussuomalaisten vuoden 2017 puoluekokousta. Niistä kerrotaan yksityiskohtaisesti Lauri Nurmen kirjassa
Perussuomalaisten hajoamisen historia, eikä minun tarkoitukseni ole luoda mitään kilpailevaa, vastaavaan tarkkuuteen yltävää selostusta tapahtumista.
Timo Soinin nousu ja tuhoJotta voisi ymmärtää Perussuomalaisten kokemat dramaattisen vaiheet, on katsottava pitkälle taustoihin ja erityisesti Timo Soinin aiempiin vaiheisiin. Puolueen hajoaminen nimittäin oli täysin luontevaa jatkoa kehitykselle, kun ymmärtää Soinin persoonaa ja hänen saamaansa oppia politiikasta.
Soini koki poliittisen heräämisensä jo teini-iässä, kun hän vaikuttui Veikko Vennamon persoonasta. Vennamo johti Suomen Maaseudun Puoluetta (SMP), joka oli muutamaa vuotta aiemmin kokenut hajaannuksen. Silloin Vennamon johtamistapaan tyytymättömät puolueen kansanedustajat loikkasivat uuteen puolueeseen, Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolueeseen (SKYP), jonka perustamista muut puolueet tukivat sivusta. Ne säätivät puoluetukilakiin muutoksen, jonka mukaan loikkaajat saivat viedä kansanedustajakohtaisen puoluetukensa mukanaan, mikäli loikkaajia olisi enemmän kuin puolet hajoavasta ryhmästä. Tämä oli tehtävä, jotta eduskuntaan saataisiin viiden kuudesosan enemmistö Urho Kekkosen presidenttikauden pidentämistä varten. Vennamo piti sekä loikkausta että siihen yllyttämistä halpamaisena toimintana ja leimasi loikkaajat seteliselkärankaisiksi, mikä termi on siitä lähtien silloin tällöin esiintynyt suomalaisessa keskustelussa.
Vennamo onnistui istuttamaan tapauksesta jääneen kaunan Timo Soiniin 80-luvulla, kun hän otti nuoren seuraajansa oppipojakseen. Sen peruja on, että Soini suhtautuu epäluuloisesti puolueessa esiintyviin jakolinjoihin ja pitää suurimpana hyveenä uskollisuutta johtajalle. Vennamon tuella Soini eteni SMP:ssä, nousi ensin puolueen varapuheenjohtajaksi ja sitten puoluesihteeriksi, ja teki pro gradu -tutkielmansa populismista. SMP kuitenkin koki 90-luvulla uuden hajaannuksen, ja kulta-aikansa ohittanut puolue hajosi riiteleviin kuppikuntiin. Lopulta puolue meni konkurssiin, ja sen raunioille joukko uskollisena pysyneitä, Soini yhtenä heistä, perusti Perussuomalaiset. Sillä oli aluksi vain yksi kansanedustaja, Raimo Vistbacka, ja eduskunnasta putoaminen oli vaalien tullessa todellinen uhka.
Vaikka Soini nykyään yrittää luoda imagoa valtiomiehenä, jonka arvomaailma ei hyväksynyt jäämistä Jussi Halla-ahon johtamaan puolueeseen, todellisuudessa hän on populisti ja opportunisti. Hyvä osoitus tästä on hänen varhainen toimintansa Perussuomalaisten puheenjohtajana. Vuoden 1999 eduskuntavaaleihin Perussuomalaisten listalle Soini alustavasti hyväksyi turkulaisen Olavi Mäenpään, joka oli Suomen kansallismielisissäkin piireissä pahamaineinen fanaattisuudestaan, yhteistyökyvyttömyydestään ja arvostelukyvyn puutteestaan. Mäenpään ehdokkuus kuitenkin kariutui, kun Soini pelkäsi sen koituvan puolueelle taakaksi. Neljä vuotta myöhemmin Soini hyväksyi puolueen ehdokkaaksi Tony Halmeen, jonka puolia hän piti vaikka millaisten skandaalien jälkeen. Soini nimittäin oli valmis käyttämään liki mitä hyvänsä keinoa, jolla hän voisi edistää puoluettaan ja siten myös omaa asemaansa. Siinä eivät merkinneet mitään sellaiset asiat kuin epämiellyttävät arvomaailmat.
Soini aloitti kansanedustajana vuonna 2003, samaa aikaa Halmeen kanssa. Se oli hänelle kauan odotettu palkinto pitkästä työstä, mutta tosiasia on, että paikka tuli Kristillisdemokraattien kanssa tehdyn vaaliliiton turvin. Soini ei voinut vielä olla varma tulevaisuudestaan. Asiat alkoivat muuttua vuonna 2006, presidentinvaalien jälkeen. Soini onnistui yllättämään saamalla 3,4 prosenttia äänistä, mikä oli paljon enemmän kuin puolueen kannatus. Silloin tuli selväksi, että Soini voi pärjätä myös omillaan, ilman tukea vaaliliitolta. Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa Soini tosiaan valittiin eduskuntaan kolmanneksi suurimmalla henkilökohtaisella äänisaaliilla, mikä oli mahtava suoritus puolueelta, joka sentään oli eduskunnan pienin. Nämä kaksi odottamattoman hyvää vaalimenestystä johtivat siihen, että Soini alkoi vakuuttua omasta erinomaisuudestaan. Hän oli iso kala pienessä lammikossa, joten hän saattoi yhä pitää puolueessaan kaikkia naruja käsissään ja nauttia myötätuulesta. Puolueen muilla kansanedustajilla ei vaikuttanut olevan mitään erityistä kunnianhimoa. Siksi asiaintilaksi vakiintui se, että Soini oli yhtä kuin Perussuomalaiset: "
Le parti, c'est moi!" Tilanne tietenkin hiveli pitkän korpitaipaleen tehneen Soinin ylpeyttä. Uskonpa, että juuri siksi ajanjakso tammikuusta 2006 toukokuuhun 2011 oli Soinin elämän parasta aikaa.
Myötätuuli jatkui. Kunnallisvaaleissa 2008 Perussuomalaiset vakiinnutti paikkansa kuntapuolueena, ja Soini sai toiseksi suurimman henkilökohtaisen äänimäärän. (Ykkössija, 408 ääntä enemmän, meni väestöltään ylivoimaiseen Helsinkiin, joten sen huomioon ottaen Soini saattoi vakuuttavasti todeta olevansa itse asiassa suurin menestyjä.) Seuraava koitos oli vain runsaan puolen vuoden päässä, nimittäin eurovaalit 2009. Se oli Perussuomalaisille vaikea paikka, sillä nousujohteinen kehitys ei välttämättä olisi kestänyt mahalaskua, mutta ainoa, joka menestyksen saattoi taata, oli Soini, jota kipeästi tarvittiin kotimaassa valmistautumassa eduskuntavaaleihin. Soini koki parhaaksi vaihtoehdoksi sen, että hän on ehdolla, mutta lupaa tulla takaisin eduskuntavaaleissa.
Eurovaalit oli taas yksi voitto sekä puolueelle että etenkin Soinille, joka sai suurimman henkilökohtaisen äänimäärän. Kausi Euroopan parlamentissa epäilemättä oli Soinille miellyttävää aikaa. Hän oli siellä tärkeissä kuvioissa tärkeiden ihmisten seurassa, eikä media samalla tavalla häirinnyt kuin kotimaassa. Silloin Soini, niin uskon, ihastui lähtemättömästi kansainvälisiin tehtäviin. Se on tapahtunut monilla muillakin suomalaisilla poliitikoilla. Kotimaan asiat ilmeisesti ovat tylsiä ja epäkiitollisia, joten huomattavan monet korkean tason poliitikot laittavat kansainväliset asiat etusijalle. Lista on pitkä: Kekkonen, Karjalainen, Sorsa, Väyrynen, Liikanen, Lipponen, Tuomioja, Rehn, Stubb, Katainen, Vanhanen... sekä Soini. Tämä asenne on kai seurausta suomalaisten heikosta kansallisesta itsetunnosta. Sen mukaan suurin kunnia, joka suomalaiselle voi tulla, on päästä muiden maiden ylhäisöjen kanssa samoihin piireihin ja samastua heihin. Tämän pienen syrjäisen maan asian ajaminen ei mitenkään vedä sille vertoja, ei edes tavallista kansaa ylistävän Soinin mielestä.
Samaan aikaan kuitenkin eteni hiljakseen se ilmiö, jonka sallimista Soini tällä hetkellä varmasti katuu katkerasti. Tony Halme toi ainakin mielikuvien tasolla maahanmuuttokriittisyyden osaksi Perussuomalaisia, ja vuonna 2007 Halla-aho ja jotkut nykyään hänen kannattajikseen laskettavat olivat ehdolla, tosin vailla menestystä. Kunnallisvaalit 2008 kuitenkin olivat läpimurto halla-aholaisille, kun monia heistä valittiin valtuustoihin, mikä oli tietenkin ponnahduslauta seuraavia eduskuntavaaleja varten. Halla-aho pyrki ehdokkaaksi eurovaaleissa, mutta Perussuomalaisten puoluehallitus torjui ehdokkuuden. Se oli tapaus, jonka vuoksi uskon Halla-ahon ainakin harkinneen Perussuomalaisten hylkäämistä, mutta lopulta hän kuitenkin päätti jatkaa. Tulevaisuus omassa liikkeessä ilman poliittista kokemusta ja minkäänlaista puoluekoneistoa olisi ollut erittäin epävarma. Oli parempi jatkaa vähemmän tyydyttävässä mutta olemassa olevassa puolueessa ja vaikuttaa sen sisällä asioihin. Soini hyväksyi Halla-ahon niin kuin hän oli hyväksynyt Halmeenkin. Toivathan maahanmuuttokriitikot ääniä, ja niitä Soini tarvitsi edistääkseen vertaansa hakevaa voittoputkea.
Eduskuntavaalit 2011 olivat Soinin työn suuri palkinto. Vaalien lähestyessä Perussuomalaisten kannatus ja hyväksyttävyys lisääntyivät vauhdilla, jollaista Suomessa ei ollut ennen nähty.
Kesällä 2010 kannatus ohitti vihreät, vaalien alla Perussuomalaiset oli jo yksi suurista.
Syksyllä Nelosen kysely osoitti kolmasosan äänestäjäkunnasta suhtautuvan Perussuomalaisiin suopeasti. Perussuomalaisten noussut kannatus tunnustettiin päästämällä Soini mukaan suurten puolueiden puheenjohtajien "pääministeritenttiin", vaikka Soini oli silloin yhä pienimmän eduskuntapuolueen puheenjohtaja. Puolueessa Soinia tietenkin kohdeltiin kuin messiasta, joka johdatti opetuslapsiaan menestyksen luvattuun maahan. Olisi väärin syyttää yksin Soinia siitä, että hän niin vakuuttui omasta erinomaisuudestaan, koska lähes kaikki omalta osaltaan tukivat tällaisen minäkuvan syntymistä.
"Tuli iso jytky!" Soini julisti riemuitseville kannattajilleen. 17.4.2011 oli tilipäivä, jolloin Soini lunasti palkintonsa sisustaan ja ahkeruudestaan. Soini oli vaalien äänikuningas, kaikki muut puolueet menettivät ääniä ja Perussuomalaiset nousi pienimmästä kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi ja jätti jälkeensä istuvan pääministeripuolueen. Jättiläisvoittoa ei kuitenkaan seurannut Soinin elämässä entistäkin onnellisempi jakso. Oli huippu kuinka korkea hyvänsä, sen jälkeen alkaa aina alamäki.
Maahanmuuttokriitikot marssivat eduskuntaan Halla-ahon johdolla. Soinin ja Halla-ahon välit olivat alusta lähtien viileähköt, mutta en usko sen johtuneen Soinin vastenmielisyydestä Halla-ahon arvomaailmaa kohtaan. Silloinhan Soini olisi jättänyt Halla-ahon puolueen ulkopuolelle tai ainakaan ei olisi nimittänyt häntä hallintovaliokunnan puheenjohtajaksi. Syy on pikemminkin siinä, ettei Halla-aho missään vaiheessa suostunut mukaan siihen kuoroon, joka ylisti Soinia ja korosti hänen johtajuuttaan. Perussuomalaisten hallituskaudella Soini moneen kertaan muistutti siitä, kuinka Perussuomalaiset kovalla työllä ja uskolla asiaan nousi vuoden 1995 pienestä saunassa perustetusta puolueesta varapääministeripuolueeksi. Se on Soinin tarina, nousu pienestä suureksi, ja sitä Soini haluaa kaikkien Perussuomalaisten pitävän omana tarinanaan, jossa heillä on rooli Soinin uskollisina aseenkantajina.
Sen sijaan katsotaanpa, mitä Halla-aho
kirjoitti eduskuntavaalien 2011 jälkeen:
Olemme nousseet omalla työllä ja päättäväisyydellä internetin hämäristä poliittisen vallan ytimeen ja panneet uusiksi sen tavan, jolla asioista Suomessa keskustellaan. Kukaan meistä ei olisi vuonna 2005 voinut kuvitella tällaista tilannetta.
Halla-aho ei viittaa vuoteen 1995, jolloin Perussuomalaiset perustettiin, vaan vuoteen 2005, jolloin hän alkoi pitää maahanmuuttokriittistä blogia, eikä saunaan, vaan Internetiin. Halla-ahon "me" ovat maahanmuuttokriitikot, jotka ryhmittyivät muutamien blogien ja Hommaforum-keskustelupalstan ympärille Internet-ajan kansanliikkeeksi. He ovat Halla-ahon poliittinen lähipiiri, soinilaiset SMP:n perilliset olivat hänelle liittolaisia, jotka sittemmin hänet pettivät.
Eli Halla-aholla on oma henkilökohtainen tarinansa, jota hän kokee elävänsä. Se on vain rinnakkainen Perussuomalaisten tarinalle. Ja siitähän ei Soini pitänyt. Hän halusi, että hänen puolueellaan olisi ollut vain yksi tarina, hänen tarinansa. Tilaa ei ollut vaihtoehtoisille tarinoille, joissa Soini ei ole sankari vaan sivuhenkilö. Suurten, valtaan ja maineeseen tottuneiden johtajien tavoin Soini suhtautui itsenäisiin toimijoihin epäluuloisesti, arvovaltansa murentajina ja mahdollisina haastajina. Hän näki siinä jotain samaa kuin SKYP:ssä, eikä Vennamon kauan sitten istuttama kauna ollut kadonnut.
Halla-ahon paha erehdys oli, että hän luuli Perussuomalaisia tavalliseksi puolueeksi, johon asian ja arvot omikseen kokevat ihmiset voivat tulla mukaan edistämään yhteisiä tavoitteita tasavertaisina toimijoina. Jos hän olisi ymmärtänyt ajoissa Soinin suhtautuvan puolueeseensa niin mustasukkaisesti, hän olisi varmasti osannut käsitellä Soinia halunsa mukaan. Jokunen imarteleva kommentti ja viittaus puolueen taustaan silloin tällöin olisi luultavasti saanut Soinin suhtautumaan Halla-ahoon lähtökohtaisen suopeasti, jolloin heidän välinsä eivät olisi alkaneet viileinä ja viilenneet edelleen. Vuosien 2011–2017 tilannetta Perussuomalaisissa voi tulkita valtavan kokoluokan väärinkäsityksenä ja kommunikaatio-ongelmana. Halla-aho keskittyi vetämään köyttä Perussuomalaisten suuntaan, kun taas Soini keskittyi sabotoimaan Halla-ahon suoritusta, jotta ei olisi itse jäänyt toiseksi puolueen tavoitteiden edistämisessä. Halla-aho ei ymmärtänyt, miksi Soini toimi niin, ja Soini taas luuli Halla-ahon keskittyvän suoritukseen horjuttaakseen Soinin asemaa. Uskon, että Soini menetti valtansa ja puolueensa juuri siksi, että hän takertui niihin liikaa.
Soini ja Halla-aho ovat poliitikkoina niin erilaisia, että heidän on varmaan ollut mahdotonta ymmärtää toistensa motivaatioita. Soinia eteenpäin ajanut voima ei missään vaiheessa tainnut olla aate tai halu edistää äänestäjien tai koko kansakunnan etua, vaan eräänlainen taiteilijahenki. Hän varmaan halusi kokeilla, kuinka pitkälle politiikassa pääsee olemalla joviaali kansanmies, jonka asenne on leppoisa ja humoristinen. Tämä leikki sitten karkasi käsistä, kun Perussuomalaiset lähes sattuman kaupalla tuli kanavaksi kaikelle mahdolliselle protestille. Soini tempautui mukaan, mutta joutui suuren ja erilaisia intressejä täynnä olevan puolueen puheenjohtajaksi ja pahasti pois mukavuusalueeltaan. Varmasti tuo menestys tuntui hyvältä Soinista, joka oli aiemmin kokenut pahoja vastoinkäymisiä ja silti sisulla mennyt siitä, missä aita oli korkein. Mutta uskon, että Soini olisi viihtynyt paremmin kymmenen prosentin oppositiopuolueen johtajana, joka tuon tuostakin olisi sotkenut suurten puolueiden kuviot räväkällä retoriikalla.
Sen sijaan Halla-aho sai kriittisellä rationaalisuudellaan ja analyyttisyydellään ensin kannatuksen, ja kannattajat joutuivat maanittelemaan hänet ryhtymään politiikkaan. Aluksi hän ei suostunut, koska hänelle poliittisen toiminnan kaikki puolet ovat mukavuusalueen ulkopuolella. Kannattajien paine kuitenkin kasvoi, kunnes hän taipui ottamaan taakan kantaakseen. Hänen tärkein tavoitteensa on tehdä itsensä tarpeettomaksi ja palata siihen tuntemattomuuteen, josta hän tuli. Tuo on se elämänasenne, joka on parhailla päättäjillä, ja siksi Halla-ahossa on jotain aivan erilaista viehätystä, joka vetoaa moniin ihmisiin, jotka ovat kyllästyneet kaikkiin muihin poliitikkoihin.
Mutta takaisin vuoteen 2011. Vaikka Perussuomalaiset nousi rytinällä pienestä suureksi puolueeksi, puolueen johtamiskulttuurissa ei tapahtunut mitään muutosta. Soini yritti yhä pitää kaikki narut käsissään, mutta enää se ei onnistunut niin kuin ennen. Hän ei pystynyt kaitsemaan kaikkia seuraajiaan. Oppositioon jääminen oli pettymys, ja sitä seurasi kovenevaa arvostelua. Soinia haukuttiin vastuunpakoilijaksi. Pienen puolueen johtajana, jolta ei vaadittu paljon, oli ollut helpompaa. Lyhyesti sanoen, Soini ei ollut enää iso kala pienessä lammikossa, vaan iso kala isossa lammikossa. Absoluuttisesti valta oli kasvanut, mutta suhteellisesti se oli vähentynyt. Ja ihminen on sellainen olento, ettei sellaista kehitystä voi pitää hyvänä.
Soinin tähti lähti laskuun. Puolueen kannatus ensin saavutti huippunsa ja sitten kääntyi lasku-uralle. Presidentinvaaleissa 2012 Soini onnistui realisoimaan vain puolet puolueen kannatuksesta, mikä varmasti oli paljon suurempi henkilökohtainen isku kuin Soini koskaan on suostunut myöntämään. Erityisen kirvelevää oli, että edelle kiilasivat Pekka Haavisto ja Paavo Väyrynen, joiden puolueet olivat eduskuntavaaleissa kärsineet pahat tappiot. Tällöin Soinin olisi tullut myöntää, että hän ei enää ollut itse Perussuomalaiset, ja että hänen puolueensa koostui useista erilaisista toimijoista, joilla oli kullakin omat, Soinista riippumattomat kannatuksensa. Tähän ei Soinin ylpeys taipunut. Hän halusi uskotella olevansa kansansuosikki ja että Perussuomalaisten ilmiömäinen nousu oli juuri hänen aikaansaannostaan. Presidentinvaalien tulosta Soini analysoi siten, että kannattajat halusivat hänen jatkavan puolueen puheenjohtajana. (Ajanhetkellä 13:40
tällä videolla.) Totta siinä oli varmasti se, että puolue olisi ilman Soinia joutunut ainakin joksikin aikaa tuuliajolle, ja kannattajat tiesivät sen. Tähän puoleen totuutta Soini tarttui, jotta hänen ei olisi tarvinnut kohdata sitä epämiellyttävämpää puolta, että hänen persoonansa ja karismansa olivat vain pieni tekijä Perussuomalaisten nousussa.
Lisää oli tulossa. Kunnallisvaaleissa 2012 Perussuomalaisten kannatus jäi pahasti jälkeen mielipidemittauksista, ja vanhat suurpuolueet pääsivät julistamaan paluun kolmen suuren aikaan. Lisäksi Soinin henkilökohtainen äänimäärä laski reippaasti huolimatta puolueen äänimäärän kasvusta. Se kylläkin johtui ennemmin siitä, että puolueen kärki oli leventynyt käsittämään muitakin toimijoita, kuin Soinin joutumisesta epäsuosioon. Soini kuitenkin oli tottunut olemaan puolueen ainoa kärki, joten kyse oli henkilökohtaisesta arvovaltatappiosta. Sitä teki katkerammaksi se, että Helsingissä Halla-aho sai enemmän henkilökohtaisia ääniä. Kuten Soini plokissaan korosti,
hän sai suhteellisesti eniten ääniä, mutta jotenkin asian sanominen ääneen vaikuttaa puolustelulta.
Vuonna 2014 Soini julkaisi kirjan
Peruspomo, jossa jo itse nimessä korostuu Soinin minäkuva puolueen kiistattomana johtajana. Kansikuvassa Soini poseeraa katsoen kaukaisuuteen jylhän vakavailmeisenä, kuvakulman ollessa alhaaltapäin, siis täsmälleen kuten megalomaaniset diktaattorit ovat kautta aikain itsensä halunneet kuvattavan. Kirjan ihmeellisyyksiin kuuluu Soinin tilitys siitä, miten Perussuomalaisten johtaminen oli monesti turhauttavaa toimintaa, ja että paljon mieluummin hän olisi eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana tavannut eri maiden suurlähettiläitä. Kirjassa Soini käsitteli monia Perussuomalaisia toimijoita ärsyyntyneeseen, jopa halveksivaan sävyyn. Halla-ahon, Teuvo Hakkaraisen ja James Hirvisaaren hän alensi ongelmallisten jäsenten henkilöitymiksi käyttämällä heidän sukunimiään yleisniminä. Puolueen naiskansanedustajia hän kehui uskollisiksi ja päteviksi, ja ainoaksi esimerkiksi heidän pätevyydestään hän mainitsi sen, että he usein kysyivät Soinilta neuvoa. Kirjasta todella välittyy kuva, että Soini, ainakin tiedostamattomalla tasolla, piti puoluetta omana henkilökohtaisena välineenään, jossa muiden rooli oli toimia hänen tukenaan. Kirjan tiimoilta heräsi keskustelua siitä, mitä järkeä oli julkaista sellaista juuri ennen eurovaaleja. Siinä tilanteessa ei todellakaan kannattanut ottaa riskiä puolueen sisäisten jännitteiden kiristämisestä. Ehkä Soini ei vain välittänyt.
Eurovaalit 2014 olivat puolueen kannalta samankaltainen tapaus kuin edelliset kunnallisvaalit. Kannatus nousi ja asemia voitettiin, mutta jäätiin jälkeen odotuksista ja mielipidemittauksista. Soinille varmasti oli helpotus, että Halla-aho lähetettiin pois kotimaan politiikasta, mutta toisaalta leimallisesti soinilaisten ehdokkaiden vaatimattomat äänisaaliit varmasti olivat katkera pala. Kuten joku vaalien jälkeen mainitsi, Perussuomalaiset oli muuttunut kovasti SMP:n päivistä: molemmat läpimenijät olivat talouspoliittisesti oikeistolaisia helsinkiläisiä akateemisia tutkijoita, joiden keskeinen poliittinen teema oli maahanmuuttokriittisyys, ei pientalonpoikien asema. (Kaikki eivät sitä välttämättä muista, mutta tuolloin Sampo Terho arvioitiin yleisesti ennemmin halla-aholaiseksi kuin soinilaiseksi.) Väsähtänyt Soini alkoi valmistautua eduskuntavaaleihin, jotka hän varmasti tiesi viimeiseksi isoksi koitoksekseen puoluejohtajana.
Perussuomalaisten kannatus kävi aallonpohjassa vaalien lähestyessä, mutta sitten se saatiin taas nousuun. Ennakkoäänien paljastuminen oli Soinille pettymys, mutta illan edetessä tunnelma parani kaiken aikaa. Lopulta Soini pääsi julistamaan uuden jytkyn, ja pian aukesivat hallitusovet. Soini oli vihdoin kruunaamassa poliittisen uransa painavalla ministerinsalkulla. Oli vain valittava, millä salkulla. Monille puolueessa oli pettymys tai jopa järkytys, että Soini valitsi ulkoasiainministerin salkun eikä valtiovarainministerin salkkua. Se oli kouriintuntuva osoitus siitä, että Soinille tärkeintä ei ollut kotimaan asioiden hoitaminen, vaan oman aseman turvaaminen tärkeänä herrana suurissa kansainvälisissä kuvioissa. Oikea unohdetun ja väheksytyn kansan puolustaja ei koskaan ottaisi sitä ministerinsalkkua, jonka vaikutus tavallisen kansan arkeen on kaikkein vähäisin. Heikko kansallinen itsetunto tosiaan vaivasi puoluetta, jonka kuului olla kansallismielinen. Tai ehkä Soinin taiteilijasielu oli tullut tyydytetyksi, ja hän päätti kuoria politiikasta itselleen henkilökohtaista hyötyä kun kerran siihen tuli mahdollisuus.
Soinin politiikkaan tuoma termi hillotolppa sai pian uuden merkityksen poliitikon henkilökohtaisena intressinä, jonka vuoksi uhrataan ne asiat, joiden puolesta on puhuttu. Soinia alettiin verrata SMP:n puheenjohtajaan Pekka Vennamoon, joka päätti poliittisen uransa mehevään virkanimitykseen. Kyseltiin, oliko Soinin oppi-isä vaihtunut loppuun asti periaatteellisesta isä-Vennamosta opportunistiseen poika-Vennamoon, jolla ei ollut velvollisuudentunnetta jatkaa pienen ihmisen asialla. Murheellisina muisteltiin sitä Soinia, joka vain neljä vuotta aiemmin valitsi mieluummin opposition kuin hallituksen apupyöräksi alistumisen. Mietittiin, mikä sinä lyhyenä aikana oli niin muuttunut. Oma epäilyni on, että ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana Soini pääsi yhä enemmän kansainvälisten kuvioiden makuun, ja hän päätti lunastaa korkean ministerinaseman, kun siihen vielä oli tilaisuus. Puolueen johtamisesta oli tullut piinallista, eikä Soinilla ollut siihen enää paloa. Ja ilman paloa ei voinut piiskata itseään ja puoluettaan vielä suurempaan menestykseen vuonna 2019.
Perussuomalaisten tie hallituksessa alkoi kivisesti. Ensin vastaan tuli taas yksi Kreikka-tukipaketti, jollaisia Soini oli vastustanut henkeen ja vereen. Tämä paketti meni läpi siksi, että kyse ei muodollisesti ollut uudesta rahasta, vaan jo edellisellä vaalikaudella annetusta rahasta, joka vain oli odottanut tarvetta. Perustelu ei monia vakuuttanut, eikä heitä voi syyttää. Samaan aikaan Ruotsin punavihreä hallitus päätti rangaista suomalaisia, jotka olivat äänestäneet valtaan kansallismieliset, joita vastaan Ruotsin valtio on pyhässä sodassa. Ruotsi alkoi antaa turvapaikanhakijoille juna- ja bussilippuja Suomeen, jotta me, jotka emme sellaista rikkautta halunneet, saisimme sitä, mitä ruotsalaiset halusivat. (Kyse oli siis molemminpuolisesta tappiosta, mutta ruotsalaiset hyväksyivät sen ilomielin.) Soini, joka piteli kynsin hampain kiinni kovalla työllä ansaitsemastaan salkusta, ei suostunut nostamaan kummastakaan asiasta meteliä hallituskumppaneille, vaikka turvapaikanhakijoiden vyöryn pysäyttämiseksi olisi tarvinnut vain noudattaa EU:n yhteistä Dublinin sopimusta. Viimeinen pisara oli samaan aikaan vellonut keskustelu työmarkkinauudistuksesta. Perussuomalaisten nousu hallitukseen ei ollut muuttanut sitä ilmiötä, että talousongelmien ratkaisemiseksi suomalaisten on kiristettävä vyötä, mutta ulkomaalaisten eduista ei tingitä vähääkään. Perussuomalaisten kansanedustajien oli vaikea keksiä hyvältä kuulostavia perusteita äänestää puoluetta vielä jatkossakin.
Puolueen kannatus lähti syöksylaskuun, minkä seurauksena Perussuomalaisten neuvotteluvara hallituksessa väheni. Puolueesta tuli hallituksen äänetön yhtiömies, joka sai ajatuksiaan läpi kuin vain näön vuoksi. Parhaat syyt pysyä hallituksessa olivat, että ilman Perussuomalaisia tilanne olisi vielä paljon huonompi ja että lähtemällä hallituksesta puolue saisi maineen epäluotettavana kumppanina, jonka kanssa muut eivät myöhemmin ryhtyisi yhteistyöhön suurenkaan voiton jälkeen. Samalla eläteltiin toivoa siitä, että ehkä,
ehkä myöhemmin vaalikaudella puolue saisi niitä omia asioitaan enemmänkin läpi. Puolueessa kaikki pitivät tilannetta sietämättömänä, mutta kukaan ei tiennyt, mitä sille pitäisi tai voisi tehdä. Huhuttiin, että Soini oli uhrannut puolueen näkemykset saadakseen jonkin suureellisen virkanimityksen vaalikauden loppupuolella uudeksi hillotolpakseen. Kenttäväki ja kannattajakunta lamaantuivat ja vaipuivat apatiaan.
Kiihkeimmät päivänsä nähnyt Soini olisi halunnut siirtyä politiikan veteraanisarjaan, mutta asema puheenjohtajana vaati paljon töitä. Niitä Soini teki vailla intohimoa, ja hän närkästyi häneen kohdistuvasta arvostelusta. Vuoden 2015 puoluekokouksessa monet kiinnittivät huomiota siihen, miten Soinin saamat suosionosoitukset olivat vaisummat kuin Halla-ahon saamat. Sebastian Tynkkysen valinta puolueen varapuheenjohtajaksi oli toinen isku vasten Soinin minäkuvaa, eikä kestänyt pitkään ennen kuin tuo nuori ja kiivas kriitikko savustettiin ulos puheenjohtajistosta. Tämäkin on nähty yhtenä osoituksena Soinin yhä kovenevista otteista hänen auktoriteettiaan horjuttavia kohtaan. Puolueen kasvusta ja kansanedustajien poliittisen kokemuksen lisääntymisestä huolimatta puolueen toimintakulttuuri kehittyi aina vain siihen suuntaan, että kaikki pyöri aurinkokuningas Soinin ympärillä. Ja kun Soini ei uupumukseltaan ja ministerintehtäviltään pystynyt pitämään puoluetta pyörimässä, se ei tarkoittanut, että joku muu olisi ottanut vastuun. Asiat alkoivat mennä rempalleen.
Soinin puheenjohtajuuden viimeisen kaksivuotiskauden aikana häntä läheltä seuraaville kävi luultavasti hyvin selväksi, ettei hän aikonut jatkaa enää pitemmälle. Hän oli jo antanut kaikkensa ja saanut kaiken, mitä saavutettavissa oli. Hän oli valmis jättämään puolueen jommallekummalle perintöprinssilleen, Terholle tai Jussi Niinistölle. Sitten tuli järkytys: Halla-aho ilmoitti pyrkivänsä puolueen johtoon. Uskon, että Soini taivutteli Terhon ehdolle ja Niinistön häntä tukemaan. Niinistö oli liikaa leimautunut Soinin oikeaksi kädeksi, mutta Terholla oli yhä maine miehenä, jolla oli toinen jalka Soinin ja toinen Halla-ahon leirissä. Siksi hänellä oli mahdollisuus saada kannatusta kummastakin leiristä ja voittaa Halla-aho, ja silloin Soini voisi jatkaa ulkoasiainministerinä. Soinia vaivasi niin sanottu perustajan syndrooma, eli hän ei millään suostunut päästämään suurta luomustaan muiden käsiin. Hän halusi jatkaa puolueen tosiasiallisena johtajana vetelemällä itselleen uskollisen muodollisen johtajan naruista.
Puoluekokous sitten tuli ja Halla-aho valittiin. Keskusta ja Kokoomus sanoivat hallitusyhteistyön irti ja Soini joutui ehkä elämänsä vaikeimman valinnan eteen. Jatkaako puolueessa, joka oli hänen rakas elämäntyönsä, vai heittääkö se kaikki menemään hillotolppansa vuoksi. Hillotolppa painoi vaa'assa enemmän, joten Perussuomalaiset hajosi. Toista kymmentä kansanedustajaa seurasi Soinia, vaikka heillä ei ollut mitään omaa hillotolppaa suojeltavana. Se on minusta häkellyttävä osoitus siitä, miten Soini oli saanut monet puolueensa korkean tason toimijat uskomaan hänen tarinaansa hänen erinomaisuudestaan. Näin Soini kääntyi oppi-isäänsä Veikko Vennamoa vastaan ja teki kuin ne Vennamolle kapinalliset kansanedustajat, jotka perustivat SKYP:n. Soinilaiset perustelivat toimintaansa tarinalla puolueen kaappaamisesta. Tarina on erityisen hassunkurinen, kun otetaan huomioon
Soinin sanat loppuvuodelta 2014:
Perussuomalaisten politiikkaan voi vaikuttaa puolueen jäsenenä. Puolueen ulkopuolelta tätä mahdollisuutta ei ole. Pidetään jäsenyys arvossa, niin kuin tähänkin asti. Jäsenmäärämme on Jytkyn jälkeen kolminkertaistunut. Siitä voimme olla iloisia.
Jos nuo sanat eivät tarkoittaneet, että Perussuomalaisissa kunnioitetaan erilaisia mielipiteitä ja toivotetaan tervetulleiksi henkilöt, jotka haluavat vaikuttaa puolueen linjaan, en käsitä, mitä ne sitten tarkoittivat. Selvästikään Soini ei ole sanansa mittainen mies. Tosiasiassa hän toivoi jäseniltä vain jäsenmaksua. Itsenäinen ajattelu ei ollut hyväksyttävää.
Kohtalon ivaa on, että Soinin omasta vaatimuksesta SKYP:n perustamista varten säädetty pykälä puoluetukilaissa poistettiin vasta vähän ennen Perussuomalaisten hajoamista. Setelit jäivät Perussuomalaisille, joten Soinia ei kai voi sanoa seteliselkärankaiseksi. Mutta ainakin hän on ministerinsalkkuselkärankainen, ja liittyyhän siihenkin tehtävään isoja seteleitä, vieläpä hänelle henkilökohtaisesti. Toimimalla kesäkuusta 2017 eteenpäin kahden vuoden ajan ministerinä Soini tulee lopulta ansainneeksi runsaasti yli 100 000 euroa enemmän kuin pelkkänä kansanedustajana tulisi. Päälle tulevat vielä ne ministeriyteen liittyvät edut, kuten Soinin aiemmin kovasti paheksuma "ministeri-Audi", jollaisista rivikansanedustaja joutuisi maksamaan pitkän pennin. Olettaisin, että 100 000 euroa omalla tilillä on houkuttelevampi asia kuin monikymmenkertainen rahamäärä puolueen tilillä.
Luultavasti Soini toivoi puolueen hajoamisen johtavan Halla-ahon niin vaikeaan tilanteeseen, että tämä olisi muutaman päivän päästä eronnut itse. Sitten puolue olisi voinut jatkaa yhtenäisenä, ja maahanmuuttokriitikot olisi nöyryytetty täydellisesti. Tuskin Soini uskoi juuri näin varmasti käyvän, mutta ainakin hän uskoi voivansa erinomaisuutensa voimalla iskeä puolueen kylkeen niin suuren halkeaman, että ilman häntä laiva uppoaisi.
Hajoaminen oli kiistatta puolueelle uusi alku, mutta mikä tilanne todella oli?
Eroamalla Soini itse asiassa teki viimeisen suuren palveluksen puolueelle. Nykyaikana menestyvän puolueen edellytyksiä ovat esimerkiksi toimijoiden itsenäinen aktiivisuus ja siihen liittyvä hajautettu vastuu, perusteelliseen tutkimukseen nojautuvat linjaukset, laadukas ja monipuolinen tiedotustoiminta sekä tärkeimpänä tämän ajan ongelmiin keskittyminen. Soini oli kaikissa näissä asioissa viime vuosituhannella. Hän keskitti kaiken toiminnan omiin käsiinsä ja pyrki alistamaan muut omaksi kuorokseen. Hänen aikanaan puolue ei suunnannut läheskään riittävästi resursseja puolueen ajatuspajalle ja lehdelle, vaan hänen mielestään sukkeluuksiin ja raamatullisiin viittauksiin perustuvat aforismit olivat hyvä tapa pitää puoluetta näkyvillä. Hän kavahti kuin ruttoa keskustelua esimerkiksi maahanmuuton ongelmista, vaikka ne hallitsevat koko tätä vuosisataa, ellei niitä ehkäistä alkuunsa.
Soinin olisi ollut hyvä luopua Perussuomalaisten puheenjohtajuudesta jo vuonna 2011, mutta valitettavasti silloin hänelle ei ollut varteenotettavaa korvaajaa, eikä etenkään sellaista, joka olisi voinut yhdistää rivit Soinin syrjäyttämisen jälkeen. Monet olivat siitä lähtien tuskailleet, miten Soiniin henkilöityneen poliittisen kulttuurin piirteet saataisiin poistettua Perussuomalaisista. Kun Halla-aho ilmoittautui ehdolle, he huokasivat helpotuksesta. Halla-aho edustaa kaikissa yllä luettelemissani asioissa parannusta Soiniin nähden, mutta huoli tietenkin oli, miten nopeasti hän saisi uudistuksia tehtyä.
Soini kätyreineen itse amputoi mädän oksansa. Jos Halla-aho olisi yrittänyt Soinia erottaa tai savustaa häntä ulos, se olisi herättänyt paljon pahaa verta puolueessa, koska kyllähän Soinia arvostettiin hallitusvuosien kehityksestä huolimatta. Tällä tavalla siltä vältyttiin, ja lisäksi tuli todistettua juuri Soinin edustaneen sitä kauan huhuttua puoluetta hajottavaa voimaa. Äänestäjien kokemus on, että puolue oli yhtäkkiä puhdistunut pahimmasta synnistään eli Soinin henkilökultista.
Puoluekokouksen tilanteesta oli useita vaihtoehtoisia kehityskulkuja eteenpäin, mutta toteutunut oli niistä kaikkein paras. Kaikissa muissa tapauksissa Soinin vaikutus ja hänen tahriintunut maineensa olisivat jääneet puolueelle kiviriipaksi. Perussuomalaiset saivat uuden alun oppositiossa ja onnistuivat tekemään näyttävän paluun Suomen toiseksi suurimmaksi puolueeksi vuoden 2019 eduskuntavaaleissa. Perussuomalaisten kannattajakunta piti sittenkin tärkeämpänä asiaa kuin Soinin persoonaa. Loikkarien perustama puolue Sininen tulevaisuus pyyhkiytyi poliittisen historian roskatunkiolle vielä nopeammin kuin edeltäjänsä SKYP. Soini ei uskaltautunut mittauttamaan omaa kannatustaan, koska silloin ei olisi jäänyt mitään epäilystä siitä, että hänestä oli tullut kansansuosikin sijaan inhottu oman edun tavoittelija.
Kiitän Timo Soinia siitä, mitä hän on tehnyt Perussuomalaisten hyväksi sekä puolueen puheenjohtajana että hylkääjänä. Lisäksi sanon surunvalitteluni siitä, että mies, joka olisi voinut jäädä Suomen poliittiseen historiaan suurimpana voittajana, päättikin lopulta tärvellä jälkimaineensa niin täydellisesti. Mutta kaipa kaksi lisävuotta ulkoasiainministerinä ja siihen liittyvät tulot olivat Soinille ne kaikkein tärkeimmät asiat, joiden vuoksi voitiin uhrata mitä tahansa muuta.
