Abdulkarim aloittaa, mainiten Suomessa käytyjä sananvapauskeskusteluita sekä Syrjän veljesten haastattelua Ilta-Sanomissa, jossa he mainitsivat että "nykyään ei enää saa sanoa mitään".
Hän mainitsee sitten että kuitenkin jokanen hänen itsensä YLE:n Ikkunaan lähettämä teksti on julkaistu. Kukaan (YLEssä?) ei ole vaatinut häntä muuttamaan hänen niissä esittämiään näkemyksiä, tai häntä pehmentämään niitä.
Hän on vuosien aikana ollut myös mukana useassa tv- ja radiokeskustelussa sekä antanut haastatteluja useaan mediaan, eikä ole sielläkään koskaan törmännyt sensuuriin (hänen omia näkemyksiään koskien).
Hän ei siis ole huolestunut sananvapaudesta.
Onhan hän saanut palautetta, tietenkin, hän sanoo. Mutta ajatus siitä, että hän voisi sanoa mitä tahansa ilman että kukaan reagoi, tuntuu hänestä absurdilta. Tästä syystä Abdulkarim ihmettelee, elääkö hän ja Eppu Normaalin pojat eri todellisuuksissa, vai ovatko heidän analyysinsä asiasta melko ohuita? Tässä Abdulkarim tekee johtopäätöksen, että kyseessä lienee jälkimmäinen, sillä julkaistiinhan heidän haastattelunsakin - mukaan lukien myös kaikki heidän tyhmimmätkin asiaan liittyvät lausuntonsa.
Sananvapaus on oikeus ja velvollisuus joka määritellään perustuslaissa, muistuttaa Abdulkarim, ja se on demokratian kulmakivi jolla ei tee mitään, ellei sitä käytä. Hän katsoo kuitenkin olevan älyllisesti epärehellistä ja suorastaan tyhmää vetää yhteiskunta mukaan keskusteluun, joka pyörii vain oman navan ympärillä. Abdulkarimin mielestä valta on edelleenkin keskittynyt miehille ja että tämän yhteiskunnan herkin ihminen vaikuttaa olevan myyttinen valkoinen mies. Abdulkarimin näkemyksen mukaan maailma on siis velvollinen antamaan valkoiselle miehelle oikeuden sanoa mitä tahansa, ja kuinka tyhmästi tahansa (mitä hän saakin tehdä, Abdulkarim muistuttaa) mutta hänelle ei saa antaa palautetta, toisin kuin naisille. Valkoiselle miehelle ei saa olla ilkeä, vaan pitää ymmärtää mitä hän itse asiassa halua sanoa. Jos häntä haukkuu on se itse asiassa hyvä asia koska -hellou- silloin ollaan ainakin huomattu että hän on olemassa.
Abdulkarim kokee että naisilla ja vähemmistöillä, joita on väheksitty jo vuosisatojen ajan, on parempaakin tekemistä kuin pitää niitä ihmisiä (miehiä, tarkentaa Abdulkarim) kädestä, jotka kaipaavat takaisin aikaan jolloin kukaan ei puuttunut edes heidän tyhmimpiin väitteisiinsä. Tasa-arvoiseen yhteiskuntaan on Abdulkarimin mieleistä vielä matkaa mutta tämähetkinenkin tilanne on kovan työn tulos ja sitä pitää puolustaa. Joten puhukaa ja kirjoittakaa ajatuksistanne ja luottakaa siihen että muilla on siitä mielipide, mikä on hyvä asia, koska näin sananvapaus vahvistuu, päättää Abdulkarim.
