^ Et selvästikään ole koskaan kuullut vangin dilemmasta. Yhteiskunnallisessa kontekstissa se tarkoittaa, että kunkin yksilön on kannattavampaa olla muiden hyväksikäyttäjä kuin hyväksikäytettävä, mutta jos kaikki ovat hyväksikäyttäjiä, kaikilla menee surkeasti. Sen sijaan, jos kukaan ei käytä hyväksi ketään, vaan kaikki tuottavat itselleen hyvää, kaikilla menee vähintään hyvin.
Vasemmistolainen politiikka perustuu siihen, että menestyvien yksilöiden käyttäminen hyväksi institutionalisoidaan ja oikeutetaan lopputuloksen tasa-arvolla, jota markkinoidaan oikeudenmukaisuutena. Mutta silloin yhteiskunta vajoaa lamaannukseen. Miksi kenenkään kannattaisi nähdä vaivaa, ottaa riski tai olla ahkera ja huolellinen, kun joka tapauksessa saa saman tasa-arvoisen palkan? Ei tosiaankaan kannata. Ihmiset redusoituvat flegmaattisiksi siivellä eläjiksi, jotka pyörittelevät peukaloitaan ja odottavat muiden hoitavan asiat heidän puolestaan. Juuri tämän takia Yhdysvallat on taloudellisesti menestyneempi kuin Venezuela. Yhdysvallat ei ehkä ole helppo maa köyhille, mutta sen alimmalla tulokymmenyksellä menee dramaattisesti paremmin kuin Venezuelan alimmalla tulokymmenyksellä.
Tasa-arvo on suuri, likainen valhe. Ihmiset ovat eriarvoisia ja aina muodostavat eriarvoisen yhteiskunnan, koska jotkut ovat älykkäämpiä kuin toiset, jotkut ahkerampia, jotkut onnekkaampia ja jotkut panostavat tuotannolliseen toimintaan enemmän kuin toiset. Jotta heistä siitä huolimatta tehtäisiin tasa-arvoisia, jonkun täytyy asettua kaikkien yläpuolelle ja päättää, kuka saa ja kuka menettää. Epätasa-arvo varmasti heikentää yhteiskunnallista koheesiota, mutta niin tekee myös vapauden menetys. Miksi menestyvät yksilöt taistelisivat isänmaan puolesta, kun isänmaa pitää heitä lypsylehminä, joiden velvollisuus on elättää vätyksiä?
Siinä olet oikeassa, että työntekijöiden kannattaa olla aivan yhtä itsekkäitä kuin työnantajienkin. Mutta poliitikkojen on edistettävä yleistä hyvää. Kuten vangin dilemma osoittaa, yleinen hyvä on aina ristiriidassa kunkin yksilön maksimaalisen hyvän kanssa. Mahtavien palkankorotusten antaminen työntekijöille ilahduttaisi heitä hetken, mutta sitten työpaikat alkaisivat kadota, verotulot huveta, pääoma paeta maasta ja lopulta oltaisiin lamassa. Toki tämä pätee myös toiseen suuntaan siten, että jos työntekijät uhraisivat kaiken työnantajilleen, romahdus seuraisi silloinkin, vain toisella tavalla. Mutta eiväthän työnantajat ole sitä vaatineet. He haluavat vain, että palkankorotukset ovat riippuvaisia tapahtuneesta tuottavuuskasvusta. Mikä siinä on väärin?
Oikeistolainen politiikka on isänmaavihaa.
En edes tiedä, mistä suunnasta tällaisia älyttömiä julistuksia pitäisi lähestyä. Enkö minä, joka pidän itseäni oikeistolaisena, siis olekaan oikeistolainen, kun en vihaa isänmaatani? Vai onko isänmaanviha jokin sinun keksimäsi aivan uusi ja muille käsittämätön sana, joka sattuu näyttämään kaikkien tuntemalta sanalta? Onko isänmaanviha kenties hyvä asia? Varmaankin on, jos se johtaa taloudelliseen toimeliaisuuteen ja sitä kautta menestykseen. Yleiskielessä sitä kai sanotaan kannustavuudeksi.
Vastaavasti taas korkeaan elintasoon ja moniin etuoikeuksiin tottunutta rikasta ei saa uhraamaan henkeään isänmaan puolesta, koska häntä ei kiinnosta isänmaa vaan järjestelmä, joka turvaa hänelle etuoikeudet.
Ahaa, olet huolissasi miehistövajeesta sodan tapauksessa. Kuinkahan monta miestä enemmän saadaan rintamalle, jos rikkailta otetaan omaisuus pois? Kymmenen? Useimmat rikkaat nimittäin ovat sen ikäisiä, ettei heille sodan tullen keksittäisi mitään taistelutehtäviä. Todennäköisemmin heitä vaadittaisiin pysymään nykyisissä hommissaan, koska yritysten on tärkeää tahkoa tulosta myös sodan aikana. Entä, jos sotaa ei olekaan tulossa, onko rikkaiden olemassaolo silloin ihan OK?
Entä millä perusteella sosiaalituilla elävää loista kiinnostaa enemmän isänmaa kuin järjestelmä, joka turvaa hänelle etuoikeudet?
Se on silkkaa haihattelua, että työntekijöiden joustaminen kääntyisi yhteiseksi eduksi. Jos työntekijät joustavat, jatkossa heiltä vaaditaan ainoastaan lisää joustoja, jotta yrityksen tulos paranisi.
Tämä haihattelu perustuu empiirisiin havaintoihin. Euroopassa on joustavien työmarkkinoiden maita, kuten Saksa ja Tanska, ja jäykkien, kuten Suomi ja Ranska. Joustavissa maissa talous kasvaa, työllisyys on korkea ja velkaantuminen kurissa. Jäykissä maissa talous kituuttaa, työllisyys on matala ja velkaantuminen hurjaa. Ahkera ja osaava työvoima myös virtaa jäykistä maista joustaviin. Kaikki taloustieteilijät, joiden palkkaa ei maksa ammattiyhdistysliike, tuntuvat olevan yhtä mieltä siitä, että joustavat työmarkkinat ovat kansantaloudelle suuri etu.
Olen muuten ollut havaitsevinani, että työntekijöitä jatkuvasti vaaditaan joustamaan, vaikka he eivät joustakaan. Joten miten joustaminen muuttaisi mitään?
