Tämä kysymys viisumeista ja oleskeluluvista on mietityttänyt toisinaan. Aikoinaan, kun tarpeeksi mennään taaksepäin, oliko edes olemassa passeja ja viisumeita? Milloin tuli tälläinen virallinen käytäntö edes voimaan?
Itseäni liberaalina kyllä haittaa se, että monessa maassa oleskelu ja työnteko on tehty hyvin luvanvaraiseksi, jopa mahdottomaksi, vaikka työtä ja työnantaja olisikin kiinnostunut. Itsekin ulkomailla aikoinaan oleskellessani viisumeiden ja työlupien pidennykset suoraan sanoen vituttivat, koska niihin meni suhteeton aika paperitöineen. Eräässä maassa piti olla osoitekohtainen työlupa eli jos samalla firmalla oli useampi toimipiste tai asiakkaan luona toimittiin, niin lain mukaan olisi pitänyt jokaiseen paikkaan, missä töitä teki, erikseen hakea oma lupa. Käytännössä tietenkään ei näin tehty, vaikka lakia rikottiinkin.
Sitten kun ns. integroitui kyseisen maan työelämään ja sellaisiin ihmisiin, joilla oli ns. suhteita, sain heidän kauttaan kahden vuoden viisumin opetustyöhön. Kyseistä työtä en tehnyt päivääkään, mutta olin onnellinen siitä, ettei minun tarvinnut jatkuvasti ravata maahanmuuttoviraston paikallistoimistossa, jossa kohtelu oli välillä hyvin ynseää ja asiakasta pompotettiin.
Tapasin maassa myös erään suomalaisen tapauksen, joka asui sananmukaisesti viidakossa jo jostain 1970 -luvulta saakka. En tiedä viisumeistaan, mutta veikkaan, ettei niitä juuri ollut. Vaikutti tyytyväiseltä omaan elämäänsä.
Periaatteessa minun olisi pitänyt aina ilmoittaa, missä asuin ja milloin, mutta kun kyselin asiasta niin minulle kerrottiin, ettei asumistatuksen raportointia kannattanut aloittaa, koska sille ei koskaan tulisi loppua. Byrokratia on usein tälläistä, käytännössä ketään ei kiinnosta, mutta kun asiasta tulee virallista on siitä jatkuva riesa. Lakia kun pitää noudattaa pilkulleen ja silleen.
Suomessa tilanne tuntuu käänteiseltä eli ne, jotka lampsivat rajan yli ilman papereita, ovat valtiovallan hellän huomion kohteena saaden asumisen ja muun ilmaiseksi hammashoitoa myöten. Mutta ne suomalaiset, jotka haluavat tuoda maahan ulkomaalaisen puolisonsa - puhumattakaan perheenjäsenistä - kohtaavat Maahanmuuttoviraston byrokraattisen helvetin kaikella voimallaan. Itse tämän suomalais-venäläisen byrokratian kohdanneena ja aina hallinto-oikeuteen asian vieneenä suosittelen palkkaamaan asiaan vihkiytyneen juristin jo alkumetreillä. Koin olevani kuin laiton rajanylittäjä viranomaisten taholta. Lisäksi menettely kesti vuosia, jolloin menetimme niin tuloja kuin muitakin mahdollisuuksia.
Monessa muussa maassa käytäntö on paljon lievempi, jos pystyy ja kykenee elättämään itsensä. Suomessa omat kansalaiset ovat byrokraattien ja virkamiesten toiminnan perusteella kakkosluokan kansalaisia. Sen sijaan tänne ilman mitään papereita tuleville levitetään punaista mattoa.
Vituttaa moinen. Syystäkin.
