...
Tuo viestisi on hyvin samanlainen kuin edellinenkin tähän ketjuun kirjoittamasi: vastaat minulle, mutta keskityt kritisoimaan valtavirtaliberalismia. Nyt en voi olla miettimättä, olkiukkoiletko liittämällä minut politiikkaan, jota en kannata, vai oletko sitä mieltä, että liberaalilla hegemonialla ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin sinimustien politiikka ja että siksi kaikki sinimustien kriitikot ovat liberaaleja. Jos kyse on jälkimmäisestä, huonoja uutisia: sinimustat ei ole vaihtoehto millekään.
Kirjoitin siitä hyvin pitkästi jo aiemmin, joten en tässä ryhdy toistamaan itseäni.
Valtavirtaliberalismin vastustajat taitavat monesti jättää kokonaan miettimättä seuraavaa asiaa: onko maailma sellainen kuin se on siksi, että liberaalit ovat hegemoniassa, vai siksi, että tietyissä asioissa liberaalien omaksuma ja siksi liberaaliksi kutsuttu menetelmä on yksinkertaisesti järkevin ja käytännöllisin tapa hoitaa asiat? Minun vahva uskomukseni on, että yhteiskunnassa vallitsevat aatteet ovat seurausta yhteiskunnan luonteesta eikä toisinpäin. (Yhteiskunnan luonteen määrittävät teknologia, maantiede ja kulttuurin syvävirtaukset, ja niihin voi vaikuttaa poliittisilla päätöksillä parhaimmillaankin vähän, hitaasti ja arvaamattomin seurauksin.) Esimerkiksi kommunismin romahdus ei johtunut siitä, että ihmiset vain olisivat kyllästyneet siihen, vaan siitä, että palveluiden ja tietotyön varaan rakentuvassa yhteiskunnassa kommunismilla ei ole yhteiskunnallista kysyntää. Sen sijaan kysyntää on sellaisille poliittisille ratkaisuille, jotka liberaalit ovat ottaneet ohjelmaansa, ja siksi he ovat hegemoniassa. Liberalismin hegemoniaa ei murreta pelkästään herättämällä kansaa liberaalin politiikan haittavaikutuksiin, vaan tarjoamalla vaihtoehto, joka herättää vielä suuremman yhteiskunnallisen kysynnän. Ja sen välttämätön edellytys on, että liberaalien omaksumat järkevät ja käytännölliset menetelmät hyväksytään yhteiskunnan kannalta tärkeinä reunaehtoina.
Konkretisoidaanpa asiaa aiheella, joka ei herätä suuria tunteita kenessäkään, eli kauppapolitiikalla. Liberaalit haluavat vapaata kauppaa ja sen takia jotkut antiliberaalit vastustavat sitä. Antiliberaalien asenne syntyy yksinkertaisesti halusta tehdä kaikki toisin, sen taustalla ei ole mitään hyvin mietittyä analyysiä siitä, miten tuotanto ja kaupankäynti olisi fiksuinta järjestää. Se on täyttä idiotismia, joka ulkoistaa ajattelun liberaaleille ja sitä kautta sysää heille kaiken vallan. (Tästä idiotismista on tänä vuonna nähty mainio esimerkki: kun Venäjän hyökkäyksen seurauksena liberaalit hylkäsivät ihmisoikeusidealisminsa ja hyväksyivät valloittajien tappamisen eli tulivat nationalistien puolelle, eräät antiliberaalit tälläkin foorumilla hylkäsivät ajatuksen maanpuolustuksen oikeutuksesta. Nyt tulisikin antaa valloittajan ottaa sen, minkä se haluaa, ja nationalismin ikiaikaisen periaatteen kannattamista pidetään liberalismin nuoleskeluna!)
Mietitään mikrosirujen kaupankäyntiä maasta toiseen. Ne ovat korkeaa teknologiaa, jonka kehittämiseen on käytetty kymmeniä vuosia ja epäilemättä satoja ellei tuhansia miljardeja dollareita. Jos mikrosiruja ei voitaisi myydä maasta toiseen, vain suurimmilla mailla olisi mahdollisuuksia tuottaa ja kehittää niitä, mutta niilläkään ei olisi varaa kehittää niitä yhtä nopeasti kuin tähän asti. Tämäkö on sitä, mitä liberalismin kriitikkojen pitäisi kannattaa? Sellainen politiikka sysäisi Suomen teknisesti ja taloudellisesti puoli vuosisataa taaksepäin ja sille tasolle tämän maan jättäisi. Päätellen siitä, että antiliberaalit mielellään käyttävät tietokoneitaan ja älylaitteitaan, joilla he surffailevat netissä, he eivät ole halukkaita tekemään tällaista uhrausta aatteensa puolesta.
Eli onko mikrosirujen (ja monien muiden hyödykkeiden) vapaa kautta liberaalia vai sittenkin vain järkevä ja käytännöllinen tapa hoitaa asiat? Jos liberalismin kriitikot hylkäävät järkevät ja käytännölliset tavat järjestää yhteiskunnallisesti tärkeät asiat siksi, että liberaalit kannattavat niitä, he eivät tule koskaan murtamaan liberaalia hegemoniaa. Silloin koko ideologisesta kampanjasta tulee pelkkää pelleilyä. Ja millä muulla sanalla sinimustien puolueohjelmaa voisi paremmin luonnehtia? He haluavat Suomeen pientiloja ja valtiollisia teollisuuslaitoksia syrjäseuduille sekä devalvaatioilla ylläpidettyä kilpailukykyä, mutta silti vaurautta, vakautta ja korkeaa teknologiaa. Ei tarvita minunkaan tasoistani taloustieteilijää ymmärtämään, että tuo on mahdoton yhtälö. Jos he olisivat lisäksi luvanneet ikuista nuoruutta, ohjelma ei olisi yhtään mahdottomampi, mutta vielä parempi!
Lainaamani kirjoittaja tuntuu implisiittisesti preferoivan jonkinlaista neulanpistopolitikointia liberaalin maailmanjärjestyksen paradigman puitteiden sisällä
Neulanpistopolitikointi on sitä, mistä minä olen syyttänyt sinimustia, ja syystä. Sinimustat eivät edusta vaihtoehtoista yhteiskuntamuotoa eivätkä tosissaan edes yritä edustaa. Tuukka Kurun rooli yhteiskunnallisessa keskustelussa on tehdä pikkunokkelia huomautuksia, joita voi lukea hänen Twitter-tililtään. Hän tyytyy härnäämään liberaaleja, koska se on palkitsevampaa kuin todellisen vaihtoehdon pohtiminen.
Kaiken maailman filosofit ja yhteiskuntatieteilijät aina Platonista asti ovat yrittäneet kehittää opin, jolla ihmiskunnan voisi kesyttää toimimaan halutulla tavalla, mutta he kaikki ovat epäonnistuneet. Mitä syytä on uskoa, että siinä olisi nyt onnistunut kolmekymppinen koneinsinööri Tuukka Kuru, jonka kirjoittama ohjelma vilisee sekä käytännöllisiä että loogisia mahdottomuuksia?
En väitä olevani suuri filosofi tai yhteiskuntatieteilijä, mutta minä sentään tunnustan mahdottoman rajat. En edes yritä luoda oppia siitä, miten utopiaan päästään, ja siksi olen menettänyt kiinnostukseni ideologioita kohtaan ja niiden sijaan korostan menetelmiä. Kriittisyys, rationaalisuus, realismi, skeptisyys, pragmaattisuus, joustavuus, terve pessimismi ja kyynisyys mahdollistavat yhteiskunnan, joka ei kompastu haihatteluun. Noita menetelmiä noudatettaessa on varsin samantekevää, mitä ideologiaa niitä noudattavat poliitikot tunnustavat. Lopputulos on joka tapauksessa vähintään kohtuullinen.
Yhteiskunnallinen mädätys ei tule liberalismista, kommunismista tai mistään muustakaan aatteesta. Se tulee aatteiden radikaalista idealismista, fanaattisuudesta ja dogmaattisuudesta, ja siksi mikä tahansa aate voi näyttää yhteiskunnallisen mädätyksen tuottajalta. Ihmisen ajattelutapa on paljon tärkeämpi asia kuin ideologiset päämäärät. Rationaalisesti orientoituneet nationalistit ovat huomattavasti lähempänä rationaalisesti orientoituneita ei-nationalisteja kuin ei-rationaalisesti orientoituneita nationalisteja. Sama pätee kaikkiin muihinkin aatteisiin. Se ei ole mikään sattuma, että jälkipolvet arvostavat Väinö Tanneria (rationalistia), mutta halveksivat Otto Wille Kuusista (fanaatikkoa). Tuukka Kuru on valinnut Kuusisen asenteen ja kohtalon.
Minä en kannata neulanpistopolitikointia. Olet ymmärtänyt minut täysin väärin. Minä haluan liberaalin hegemonian murtuvan ihan yhtä paljon kuin Kurukin haluaa, mutta minä en kuvittele sen tapahtuvan pikkunokkelalla öyhötyksellä, joka on kuin kivimuurin hakkaamista kumivasaralla. Ensimmäinen asia, joka hegemonian kumoamisen tiellä on tehtävä, on miettiä, millainen maailma halutaan tilalle. Siksi minä pohdin esimerkiksi sitä, miten maiden välinen kaupankäynti on syytä järjestää tilanteessa, jossa Suomen kaltaiset pienet kansakunnat eivät kerta kaikkiaan voi polkaista käyntiin mikrosirujen tuotantoa ja tuotekehitystä. Tämä on äärettömän paljon tärkeämpää kuin Kurun tavoin hahmotella Suomea, jossa on pienviljelijöitä ja kirkonkyliin sijoitettuja valtiollisia tehtaita. Tietenkään mikrosirut eivät ole aatteelliselta kannalta mielenkiintoinen asia, ja siksi sinimustat ja heidän kannattajansa sivuuttavat sen. Ja juuri siinä tiivistyy sinimustien suuri ongelma: heitä kiinnostavat vain vahvoja tunteita lietsovat asiat, eivät arkiset mutta tärkeät asiat.
Sinimustien toiminta ei horjuta liberaalia hegemoniaa, vaan tukee sitä. Se huijaa hegemonian vastustajat kuvittelemaan, että jotain voidaan saavuttaa öyhötyksellä. Sinimusta Liike on kuin venttiili, jonka kautta tyytymättömyyden paine purkautuu turvallisesti. Kuru on ottanut liberaalin eliitin hovinarrin roolin, ja eliitillehän se sopii. Kurun öyhötys saa heidätkin kokemaan, että he ovat kaikesta huolimatta hyvän asialla pahaa vastaan. Kyseessä on samanlainen symbioottinen suhde kuin kapitalisteilla ja sosialisteilla.
Järkevä ihminen ei muodosta visiotaan tulevaisuudesta sen ajatuksen päälle, että visio on aivan erilainen kuin aatteellisten vastustajien visio. Hän miettii esimerkiksi, millaista kauppapolitiikkaa on syytä harjoittaa tilanteessa, jossa mikrosirujen kaltaisia nyky-yhteiskunnan kannalta elintärkeitä tuotteita ei voida tuottaa kansallisesti oman kansan tarpeisiin. Samoin hän miettii, millaista sisäpolitiikkaa on syytä harjoittaa tilanteessa, jossa liki kaikilla taloudellisesti tuottavilla suomalaisilla on osaamista ja kielitaitoa, joiden turvin he voivat muuttaa ulkomaille, jos politiikka ei heitä miellytä. Sinimustat eivät ottaneet mitenkään huomioon sitä, että heidän politiikallaan aiheutettaisiin paitsi ulkomaalaisten, myös suomalaisten valtava maastamuutto. Eikö kansallismielisen tulisi olla siitä huolissaan? Olenko minä liberaalien lakeija siksi, että en halua karkottaa suomalaisen yhteiskunnan kannalta tärkeintä ihmisryhmää Ruotsiin, Saksaan ja Yhdysvaltoihin?
Laajamittainen muuttoliike maasta toiseen, etenkään kehitysmaista kehittyneisiin maihin, ei ole nykymaailman väistämätön realiteetti, joka pitäisi hyväksyä. Siksi minua ei tarvitse valistaa kansainvaellusten turmiollisuudesta. Päinvastoin realiteetti on, että muuttoliikettä on vähennettävä, jotta kehittyneet maat voisivat pysyä menestyvinä yhteiskuntina. Jos liberaalit olisivat realisteja ja ajattelultaan rationaalisia, he ymmärtäisivät, että Afrikan, Lähi-idän, Etelä-Aasian ja Latinalaisen Amerikan holtittoman väestönkasvun purkautuminen Eurooppaan ja Anglo-Amerikkaan aiheuttaa yhteiskunnallisia romahduksia.
Tärkeämpää kuin liberaalin hegemonian murtaminen olisi idealistis-fanaattis-dogmaattisen hegemonian murtaminen. Siinä taistelussa sinimustat ovat samassa rintamassa verivihollisensa kanssa, kilpailemassa siitä, kumpi pääsee pakottamaan roskaansa kansalle. Ja minä olen niitä molempia vastaan.
pääpointtihan tässä koko "touhussa" on juurikin kyseenalaistaa tämä liberaali konsensus
[...]
Jos edes pieni osa suomalaisista herää ajattelemaan hetkiseksi
[...]
Minusta se on ihan hyvä ajatus ruveta, edes viimeistään tässä vaiheessa, öyhöttämään, ja sanomaan ääneen että asiat ovat juuri nyt aika hunningolla, mutta ennen kaikkea uskaltaa tähyillä vähän minne tässä ollaan menossa.
[...]
Jos edes pieni osa suomalaisista havahtuu huomaamaan yhteiskunnassa tapahtuvan sairaan kehityksen, niin se on nähdäkseni aika merkittävä voitto "öyhötykselle".
Jos Sinimustan Liikkeen keskeisin pyrkimys ei ole saada aikaan poliittinen vaan kulttuurinen muutos, herää kysymys, jonka olen ennenkin kysynyt: miksi se sitten on poliittinen puolue? Miksi tuhlata aikaa puolueohjelman kirjoittamiseen, kannatuskorttien keräilyyn ja muuhun vastaavaan, kun sitä voisi käyttää kulttuurin tasolle menevän muutoksen tekemiseen? Olen ennenkin kirjoittanut, että sinimustat voisi saavuttaa jotakin olemalla pelkkä yhdistys, joka tarjoaisi apua, seuraa ja merkityksen tunnetta elämänsä kannalta hukassa oleville nuorille suomalaisille ja siten osoittaisi aatteensa olevan yhteiskunnallisesti positiivinen voima. Vihervasemmiston olisi vaikea hyökätä sinimustia vastaan, jos sinimustilla olisi konkreettisesti yleistä hyvää tuottava vaikutus. Ja varmaan paljon useampi suomalainen heräisi, jos herättäjä osoittaisi toimillaan olevansa aidosti kiinnostunut heidän hyvinvoinnistaan. Öyhötys herättää positiivisia tunteita vain niissä ihmisissä, jotka ovat jo valmiiksi samaa mieltä. Sinimustien IKL-romantiikka, juutalaispakkomielle ja puolueohjelma tekevät demografisten riskien suhteen "nukkuvat" suomalaiset entistäkin unisemmiksi ja useimmissa kansallismielisissä herättää myötähäpeää.
Miksi Kuru ei valinnut kuvailemaani strategiaa? Luullakseni siksi, että hänestä on paljon mielekkäämpää nähdä itsensä uhmakkaana valtiomiehenä kuin vähäisenä sosiaalityöntekijänä. Hänen oma egonsa on muodostunut esteeksi niille asioille, jotka ovat olevinaan hänelle tärkeitä, ja siksi olen aina sanonut, että Sinimustassa Liikkeessä on kyse aktiiviensa fiiliksistä eikä asiasta. Kuru laittaa itsensä likoon vain niin paljon kuin tarvitaan siihen, että hän on tämän pienen piirin ihailema johtaja. Eikä asiassa ole mitään tavallisesta poikkeavaa. Kun Lenin toteutti työväestön vallankumouksen, hän meni asumaan luksuselämää tsaarilta varastamaansa palatsiin ja vähät välitti, kun hänen puolestaan taistellut työväestö nääntyi nälkään ja kylmään. Kurulla on samanlainen valtiomiesmentaliteetti. Kun päämääränä on jonkinlainen abstrakti suurempi hyvä, joka on tietenkin Kurun itsensä määriteltävissä, hallittujen konkreettinen hyvä jää aina jalkoihin. Utopia on ja on aina ollut kuin horisontti: siintää edessä, mutta etääntyy sitä mukaa kuin sitä lähestytään.
Ja jos politiikan saralla hyväksytään realiteettina, että sinimustien ohjelmaa ei voida saada kuin pieneltä osin toteutettua, miksi Perussuomalaisille sitten tarvitaan aatteellisesti tiukempi kilpailija?
Kuru on itse myöntänyt, että monta askelta pitäisi ottaa oikeaan suuntaan ennen kuin hänen ja Perussuomalaisten näkemykset siitä, mihin seuraava askel pitäisi ottaa, lähtisivät eri suuntiin. Joten miksi yhdenkään kansallismielisen, joka ei perfektionistisesti vaadi heti kaikkea sinimustien ohjelmasta, kannattaisi äänestää ennemmin sinimustia kuin Perussuomalaisia?
Aihe: Sinimusta Liike merkitty puoluerekisteriin 16.6.2022 (Luettu 194753 kertaa)