Kristiina Visakorpi yritti liimata itsensä Munchin Huutoon – Nyt hän kertoo, miksi
Aktivisti Kristiina Visakorpi sanoo, että taidemuseoissa tapahtuvassa ilmastoaktivismissa taide ei ole kohde vaan keino aloittaa keskustelu.
Helsingin Sanomat 26.11.2022
Mikä keskustelu? Aktivistit eivät käy keskustelua vaan huutavat iskulauseitaan ja sanelevat vaatimuksiaan. Vastaväitteitä ei noteerata.
PERJANTAINA 11. marraskuuta aamupäivällä Norjan kansallismuseoon Osloon saapuu kaksi ihmistä, joilla on suunnitelma. He ovat Stopp oljeletinga -ryhmän ilmastoaktivisteja, jotka aikovat liimata itsensä taiteilija Edvard Munchin kuuluisimpaan maalaukseen Huuto (1893).
Kello 11.40 aktivistit tulevat maalauksen luo ja ryhtyvät toimeen. He yrittävät liimata maalaukseen kätensä ja kankaan, jossa on viesti. Liima ei kuitenkaan pysy.
Tidens Ånd -lehti julkaisi Twitterissä videon, josta näkyy, kuinka paikalle tulleet vartijat ottavat kaksikon kiinni. Kun aktivisteja viedään pois, he huutavat englanniksi sarjan iskulauseita.
”Huudan, kun miljoonat kuolevat ja kärsivät ilmastoromahduksesta!”
”Huudan, kun poliitikot sivuuttavat tieteen!”
Toinen aktivisteista pitelee kangasta, jonka hän on juuri yrittänyt liimata maalaukseen. Hän on suomalainen Kristiina Visakorpi.
Niin huudat. Mikä keskustelu?
Hän alkaa puhua tutuista ilmastoaktivismin teemoista: Ilmastonmuutoksen seuraukset ovat katastrofaalisia, mutta tarvittavia muutoksia ei tehdä. Maailma ei suostu luopumaan fossiilisten polttoaineiden kuluttamisesta, ja Norjan kaltaiset fossiilijätit jatkavat öljyn etsintää.
Aktivistiryhmien vaatimukset muun muassa vuoden 2025 globaalista hiilineutraalisuudesta olisivat toteutuessaan aivan toisella tasolla katastrofaalisia.
VISAKORPI kertoo kokeilleensa erilaisia protestimuotoja.
”Olemme järjestäneet mielenosoituksia ja tehneet perinteisen tyylisiä aktioita, joissa olemme kahlinneet itsemme öljyinfrastruktuuriin.”
Paljon tehtiin, mutta ketään ei tuntunut kiinnostavan, Visakorpi sanoo. Media pysyi hiljaa.
Mediahuomio on tämäntyyppiselle aktivismille elinehto, ja se tiedetään myös toimituksissa. Yksittäisen ryhmittymän aina vain rajumpia tempauksia ei voida tai haluta palkita julkisuudella.
Voidaan ja halutaan palkita, mutta mikään määrä huomiota ei ole tarpeeksi.
Syksyn mittaan samankaltaisia protesteja tehtiin taidemuseoissa ympäri Eurooppaa. Aktivistit liimasivat itseään maalauksiin ja viskoivat niiden päälle keittoa, perunamuusia ja maalia.
Yhteiskunnallinen keskustelu jatkui. Jotkut tuomitsivat protestit. Toiset taas kysyivät, arvostammeko kuuluisaa taidetta enemmän kuin omaa tulevaisuuttamme tai niiden ihmisten elämää, jotka kärsivät ilmastonmuutoksen vaikutuksista jo nyt.
Taiteen ja kulttuurin arvostamisella ei ole tekemistä ilmastonmuutoskeskustelun kanssa kuin aktivistien silmissä. Näille talibaneille muut arvostuksen kohteet ovat vääräuskoisten epäjumalia, jotka pitää lyödä maahan.
STOPP OLJELETINGA halusi käynnistää Norjassa samankaltaisen keskustelun, Visakorpi kertoo.
Kohteeksi valittiin Huuto, koska se on kansainvälisesti tunnetuin norjalaisen taiteilijan maalaus. Visakorpi luonnehtii maalausta norjalaisten ylpeydenaiheeksi.
Maalauksen valintaan liittyi myös symbolinen viesti. Munch kertoi aikoinaan teoksen kuvaavan luonnon huutoa, jonka hän oli tuntenut ollessaan kävelyllä auringonlaskun aikaan.
Maalauksen on tulkittu kuvaavan masennusta tai ahdistusta, jotka Visakorpi yhdistää myös ilmastonmuutokseen.
”Siihen liittyy ahdistus siitä, mikä tulevaisuutemme tulee olemaan – onko meillä mahdollisuutta kestävään tulevaisuuteen.”
Maalaus kuvaa ahdistusta, joka yhdistetään myös ilmastoahdistukseen, joten maalaus täytyi tuhria? Ei tuossa ole mitään logiikkaa.
VAN GOGHIN Auringonkukkia-teokseen kohdistuneessa protestissa aktivisti Phoebe Plummer kysyi keiton viskaamisen jälkeen: ”Kumpi on arvokkaampaa, taide vai elämä?”
Moni on kritisoinut taidemuseoprotesteja siitä, että ne nostavat taiteen vastapariksi ilmastotoimille. Toisin kuin öljy-yhtiöt, taide ei pyri edistämään fossiilisten polttoaineiden käyttöä. Usein taide pikemminkin ottaa kantaa riittämättömiin ilmastotoimiin.
”Kohde ei ole taide, taidemuseo eikä taiteilija. Ne ovat keino saada keskustelu aloitettua”, Visakorpi sanoo.
Mikä keskustelu? Aktivistien yrittämä banaali "taide vai elämä"-kahtiajakoko, johon syystäkin ei ole tartuttu aktivistien ehdoilla.
EIKÖ kuitenkin ole olemassa riski, että keskustelu jää pyörimään aktivismin oikeutuksen ympärille eikä todellista muutosta tapahdu?
”Sen näkee ehkä vasta pidemmällä aikavälillä, onnistuuko ilmastokeskustelun muuttaminen ja tuleeko poliittisia muutoksia”, Visakorpi sanoo.
Ilmastonmuutoskeskustelu jatkuu aktivistien osalta iskulausepohjaisena. Turha odottaa, että heidät voisi haastaa jossain dialogiin maailmanloppufantasioistaan.
VISAKORPI pitää protestia kokonaisuudessaan onnistuneena.
Siitä on kirjoitettu laajasti Norjan mediassa, ja muun muassa Norjan kulttuuri- ja tasa-arvoministeri Anette Trettebergstuen otti tapahtuneeseen kantaa.
”Vaikka monet meistä pitävät ilmastosta käytävää kamppailua yhtenä aikamme tärkeimmistä, korvaamattoman taiteen kimppuun käyminen ei auta asiaa”, hän sanoi tiedotteessa.
Protesti oli onnistunut, vaikka ministeriä myöten taiteen kimppuun käyminen tuomittiin. Missä sitten on se keskustelu jota aktivistit tavoittelivat? Sitä ei ole, vaan on vain saatu huomio, jonka seurausta tämäkin ilmastonmuutoskeskustelun kannalta tyhjänpäiväinen ja epäinformatiivinen haastattelu on.
