Miten Suomeen luotiin paperittomuusongelma
Paperittomuus on ongelma sekä yhteiskunnalle että yksilölle. Paperittomuusongelma ei ole syntynyt itsestään, vaan monet viime vuosina tehdyt turvapaikanhakijoiden ja paperittomien asemaa koskevat seikat ja päätökset ovat vaikeuttaneet oleskeluluvan saamista, ja sitä kautta lisänneet paperittomien määrää.
Politiikasta 7.3.2022
VTT Erna Bodström on post doc -tutkija Helsingin yliopiston Etnisten suhteiden ja nationalismin tutkimusyksikkö CERENissä. Hän on tutkinut Suomen turvapaikkajärjestelmää vuodesta 2016.
Pakolaisaktivisti Erna Bodström kirjoittaa Politiikasta-blogiin tutkijahattu päässä, mutta vääristelyt eivät poikkea aktivistinarratiivista kuin sanamuotojen osalta. Luulevatko nämä oikeasti, että eivät jää kiinni harhaanjohtamisestaan vai uskovatko omiin juttuihinsa?
Nykyinen paperittomuusongelma johtuu osittain asioista, joihin Suomella on vain vähän vaikutusvaltaa – kuten vuoden 2015 pakolaiskriisistä – mutta yhtä lailla se johtuu myös Suomen tietoisesti tekemistä poliittisista ja käytännöllisistä päätöksistä.
Vuoden 2015 eurooppalaisen pakolaiskriisin osuus Suomen turvapaikanhakijavyöryssä oli lähinnä siinä, että se avasi Eurooppaan tehokkaita ihmissalakuljetusreittejä ja loi kriittisiä massoja, joita ei enää pysäytetty rajoille vaan päästettiin vaeltamaan läpi Euroopan.
On kuitenkin huomattava, että Suomeen tuli – ja vielä Ruotsin rajalle kuskaamana – ennen kaikkea irakilaisia, peräti 20 000 kappaletta. Ilmiö oli täysin poikkeuksellinen vuoden 2015 Euroopassa, joten irakilaisjoukolla oli oltava syynsä matkata vaivaa ja lisäkustannuksia kaihtamatta koko Euroopan läpi Suomeen asti. Näitä erityisiä Suomeen liittyviä syitä kutsutaan vetotekijöiksi ja ne tosiaan voidaan johtaa Suomen tekemiin poliittisiin päätöksiin.
Paperittomuusongelma ei siis ole syntynyt itsestään, vaan monet viime vuosina tehdyt turvapaikanhakijoiden ja paperittomien asemaa koskevat seikat ja päätökset ovat vaikeuttaneet oleskeluluvan saamista, ja sitä kautta lisänneet paperittomien määrää. Näiden avaaminen systemaattisesti on tämän artikkelin aiheena.
Vähän sama kuin selittäisi, että tilastoissa havaittu rikollisuuden kasvu johtuukin vain uusista laeista, kun maahan on ensin houkuteltu kymmeniä tuhansia rikollisia muita maita löysemmillä laeilla.
Kyseiset "paperittomat" eivät yksinkertaisesti täyttäneet kansainvälisiä suojelun kriteerejä, vaan he tulivat muita maita löysemmän oleskelulupapolitiikan Suomeen kokeilemaan onneaan.
Toukokuussa 2015 niin kutsuttu pakolaiskriisi näkyi jo Välimerellä, mutta ei vielä Suomessa. Silloin kuitenkin astui voimaan lakimuutos, joka seuraavina vuosina vaikutti paperittomien asemaan. Ulkomaalaislain mukaan ihmiselle voidaan myöntää tilapäinen oleskelulupa, mikäli häntä ei pystytä poistamaan maasta.
Lakimuutoksessa oleskelulupa sidottiin vapaaehtoiseen paluuseen. Toisin sanoen lupa voitiin myöntää vain, jos ihminen oli halukas vapaaehtoisesti palaamaan kotimaahansa, mutta paluu ei siitä huolimatta onnistunut.
Lain esitöissä useat lausunnon antajat esittivät muutoksen riskiksi uuden paperittomien ryhmän syntymisen. Lausunnoissa todetaan myös, että paperittomien määrän mahdollista kasvua tulisi seurata, ja toimenpiteisiin ryhtyä, jos määrä merkittävästi kasvaa. Näin ei kuitenkaan toistaiseksi ole tehty.
Lakimuutoksen tausta oli korkeimman hallinto-oikeuden pari vuotta aiemmassa käsittämättömässä päätöksessä, jossa aiemman lain sanamuodon uudella tulkinnalla taattiin automaattinen oleskelulupa hylätyille turvapaikanhakijoille, jotka kieltäytyvät vapaaehtoisesta paluusta. Tämä ei ollut koskaan ollut lainlaatijan tarkoitus.
Tällaista KHO:n luomaa porsaanreikää ei ollut missään muussa maassa, joten se oli yksi Suomen poikkeuksellinen vetotekijä. Bodström vääntää tästä älyllisesti epärehellisesti, että porsaanreikää ei olisi saanut tukkia, koska se lisäsi maahan laittomasti jäävien turvapaikkahuijarien määrää. Niinhän se lisäsi, kuten rikoslakien tiukentaminen lisää rikosten määrää. Silti Bodström tuskin vastustaa samalla logiikalla meneillään olevaa raiskauslakien kiristämistä.
Toukokuun 2015 lakimuutos on olennainen nykytilanteen valossa, koska suuri osa nykyisistä paperittomista on arvioiden mukaan Irakin kansalaisia, ja Irakin valtio ottaa vastaan vain vapaaehtoisesti palaavia. Jos irakilainen siis – syystä tai toisesta – kieltäytyy palaamasta kotimaahansa, häntä ei voida sinne pakolla palauttaa. Ennen toukokuuta 2015 hänelle olisi voitu myöntää tilapäinen oleskelulupa, mutta enää tämä ei ole mahdollista, vaan hänestä tulee paperiton.
Tällaista lakia tai oikeammin sen tulkintaa ei ollut voimassa muualla kuin Suomessa vuosina 2013-2015. Tulkinta käytännössä mitätöi turvapaikkatutkinnan merkityksen, kun turvapaikanhakija sai aina halutessaan oleskeluluvan ja laillisen oleskeluoikeuden turvapaikkaprosessin lopputuloksesta riippumatta.
Edes nykyinen punavihreä hallitus ei ole esittänyt, että laki pitäisi muuttaa vuoden 2013 tulkinnan muotoon.
Syksyllä 2015 Suomeen alkoi tulla tavallista enemmän turvapaikanhakijoita. Yhteensä heitä tuli vuoden 2015 aikana noin 32 000, joista ylivoimaisesti suurin osa – 20 000 – oli Irakin kansalaisia.
Osa saapuneista sai turvapaikan, mutta monet saivat kielteisen päätöksen, eli oleskelulupaa ei myönnetty. Osa palasi kotimaahan joko vapaaehtoisesti tai pakolla, mutta osa jäi.
On oletettavissa, että toukokuun 2015 lakimuutoksen jälkeen paperittomien määrä olisi joka tapauksessa jonkin verran noussut, mutta ilman syksyn 2015 kasvaneita turvapaikanhakijamääriä ei myöskään paperittomien määrä olisi nykytasolla.
Nii-in. Ja Suomeen tuli kaikista muista EU-maista poiketen nimenomaan irakilaisia, koska..?
Toukokuussa 2016 tehtiin toinen paperittomien määrän kasvuun vaikuttanut lakimuutos: laista poistettiin humanitaarisen suojelun kategoria. Tämän merkitystä voi havainnollistaa tarkastelemalla bagdadilaisia turvapaikanhakijoita, joita oli vuoden 2015 tulijoissa varsin paljon.
Toukokuuhun 2016 asti Maahanmuuttovirasto piti Irakin pääkaupunki Bagdadia niin turvattomana, että sinne ei voitu palauttaa ketään, vaan kaikille bagdadilaisille myönnettiin vähintään humanitaarista suojelua. Kun humanitaarinen suojelu sitten poistettiin laista, Bagdad muuttui käytännössä yhdessä yössä niin turvalliseksi, että sinne voitiin palauttaa paitsi bagdadilaisia myös muita irakilaisia, jotka eivät koskaan olleet kaupungissa asuneet tai välttämättä edes käyneet.
Julkisuudessa tätä perusteltiin turvallisuustilanteen parantumisella, mutta maatiedon mukaan Bagdadin turvallisuustilanne ei tosiasiassa ollut muuttunut. Kyse oli siis nimenomaan Suomen lainsäädännön muutoksesta.
Ensinnäkin myös humanitaarisen suojelun kategoria (maahanmuuttoministeri Astrid Thorsin luomus) oli sellainen erikoisuus, jollaista ei tuolloin ollut missään muussa maassa.
Toiseksi, kyse ei ollut vain suojelukategorian poistamisesta vaan vastoin Bodströmin väitettä Maahanmuuttovirasto
päivitti mm. Irakin maatietoa samoihin aikoihin. Suomihan oli tuolloin käsittääkseni ainoa EU-maa, jossa Bagdad oli vielä määritelty liian turvattomaksi palautuksille. Toisin oli muun muassa Ruotsissa. Tämäkin oli ollut irakilaisia Ruotsin ja koko muun Euroopan läpi Suomeen houkutteleva vetotekijä.
Vuoden 2016 alkukuukausina irakilaisista turvapaikanhakijoista noin 60 prosenttia saikin oleskeluluvan. Kesällä lakimuutoksen jälkeen oleskeluluvan sai enää noin 15 prosenttia. Onkin todennäköistä, että jos humanitaarista suojelua ei olisi poistettu laista, osa nykyisistä paperittomista olisi saanut sen nojalla oleskeluluvan.
Bodströmin prosenteilla ei ole mitään tekemistä humanitaarisen suojelun kanssa, eivätkä ne kuvaa todellista muutosta, sillä kesällä Maahanmuuttovirasto ilmoitti priorisoivansa perusteettomiksi epäilemiensä hakemusten tutkinnan jonojen lyhentämiseksi.
Seuraavana vuonna irakilaisten myönteisten päätösten osuus olikin (Bodströmin laskutavalla) jo yli kaksinkertaistunut.
Muun hyvän lisäksi Bodström hämää prosenteilla jättämällä luvuista valtavan määrän rauenneita hakemuksia (
vuoden 2016 ensimmäisellä neljänneksellä nelinkertaisesti kielteisten päätösten määrä), jotka kertovat tuhansista jo ennen varsinaista turvapaikkatutkintaa kotiin palanneista elintasosurffaajista.
Mitä humanitaarisen suojelun kategorian merkitykseen tulee, sitä jaettiin
vuoden 2016 ensimmäisellä neljänneksellä vain 27 irakilaiselle eli noin prosentille päätöksen saaneista ja koko
edellisenä vuonna 39:lle. Aika marginaalia.
Humanitaarisen suojelun poisto ei ole ainoa syy, jonka vuoksi kielteisten turvapaikkapäätösten määrä ja myöhemmin paperittomuus lähtivät kasvuun. Samaan aikaan on tapahtunut paljon muita näkymättömämpiä muutoksia.
Vuodelle 2016 hallitus asetti Maahanmuuttovirastolle hurjat tulostavoitteet. Jotta kasvaneesta hakijamäärästä selviydyttäisiin, Maahanmuuttovirastoon palkattiin uutta henkilökuntaa. Käytännössä tämä tarkoitti, että päätöksenteosta vastasivat suurelta osin kokemattomat viranomaiset.
Maahanmuuttoviraston työntekijät kertoivat kiireestä ja jopa ohjauksesta tehdä kielteisiä turvapaikkapäätöksiä.
Taas tämä, kun meni todellisuudessa juuri päinvastoin.
Jos tiukat tulostavoitteet ovat ohjanneet päätöksiä, ne ovat lisänneet
myönteisiä päätöksiä, koska niihin tarvittiin vain yhden tutkijan mielipide, kun taas kielteiseen päätökseen tarvittiin kaksi samanmielistä. Kielteiset päätökset vaativat tuplasti resursseja.
Samoin kokemattomuus on johtanut myöhemmin tarkistamattomiin
myönteisiin päätöksiin, kun taas kielteisistä päätöksistä valitettiin lähes aina ja valitusten käsittely vaati joka kierroksella lisää työtä.
Myös hallinto-oikeuden päätöstilastot vahvistavat, että Maahanmuuttoviraston päätösten virheprosentti ei missään vaiheessa
laskenut noussut säädetyn laaturajan
alle yli, joten väitetystä ohjauksesta ei ole siltäkään osin näyttöä.
Syksyllä 2016 rajoitettiin hakijoiden oikeutta julkiseen oikeusapuun ensimmäisessä turvapaikkaprosessin vaiheessa eli Maahanmuuttovirastossa. Käytännössä tämä tarkoitti, että kukaan ei välttämättä kunnolla selittänyt turvapaikanhakijoille heidän oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan, mitä turvapaikan saamiseksi vaadittiin tai mitä turvapaikkapuhuttelussa oli tärkeää kertoa.
Ihmiset saattoivat puhua traumaattisista kokemuksistaan kuten kidutuksesta tai seksuaalisesta väkivallasta ensimmäistä kertaa elämässään vasta Maahanmuuttoviraston turvapaikkahaastattelussa.
Kaikki nämä muutokset johtivat kielteisten turvapaikkapäätösten määrän ja samalla myöhemmin paperittomuuden kasvuun.
Ei ole näyttöä, että syksyn 2016 oikeusapumuutoksilla olisi ollut vaikutusta kielteisten turvapaikkapäätösten tai laittomien siirtolaisten määrään.
Samalla sillä oli myös toinen tärkeä vaikutus: kaikkien vuosina 2016–17 turvapaikkapäätöksentekoon kohdistuneiden haasteiden ja ongelmien vuoksi on vaikea varmistua siitä, että jokaisen turvapaikanhakijan turvapaikkahakemus on todella tutkittu perusteellisesti ja ihmisoikeuksia kunnioittavasti.
Yhtä lailla kuin on vaikea varmistua siitä, oletko jo lakannut hakkaamasta vaimoasi.
Turvapaikkahakemusten tutkimisen kriteerit ja siihen käytetyt resurssit ovat ja ovat läpi viime vuosien olleet Suomessa ehkä maailman korkeimmat. Samoin hyväksymisprosentit ovat olleet maailman huippua.
Jos jopa suomalaisessa äärimmäisen liberaalissa ja muihin maihin verrattuna anteliaassa turvapaikkajärjestelmässä on "vaikea varmistua", epäily pätee kaikkialla maailmassa, eikä epäily kerro mitään olennaista Suomen järjestelmästä.
Kevään 2019 lakimuutoksella nostettiin myös turvapaikanhakijoiden uusintahakemusten tutkintakynnystä. Uusintahakemukset nähtiin tapana käyttää turvapaikkajärjestelmää väärin, eikä niinkään seurauksena turvapaikkaprosessiin kertyneistä ongelmista aiemmilta vuosilta.
Ei ole mitään näyttöä siitäkään, että uusintahakemukset olisivat "seuraus turvapaikkaprosessiin kertyneistä ongelmista". Sen sijaan ei ole paljon epäilystä siitä, onko 20. (!) turvapaikkahakemus mahdollisesti suomalaisen turvapaikkajärjestelmän väärinkäyttöä. Tällainen rajaton turvapaikkahakemusten tehtailu ei ole mahdollista muissa maissa, mikä on taas yksi Suomen vetotekijä.
Jos turvapaikkahakemus on hylätty sekä Maahanmuuttovirastossa että oikeusasteissa, ihmisen ainoa mahdollisuus saada asiansa käsiteltyä Suomessa on hakea uudelleen turvapaikkaa, eli tehdä uusintahakemus. Turvapaikkahakemusten määrää ei ole rajoitettu, ja tiedetään tapauksia, jossa turvapaikka on myönnetty vasta viidennen tai kuudennen hakemuksen jälkeen.
Se, että turvapaikka tai muu oleskelulupa myönnetään vuosien yrittämisen jälkeen, ei tarkoita, että aiemmat päätökset olisi todettu virheellisiksi vaan että olosuhteet ja/tai perustelut ovat vuosien varrella muuttuneet. Toki tapahtuu ihan oikeitakin virheitä, mutta niiden osuus on mitätön verrattuna turvapaikkajärjestelmän hyväksikäyttäjiin.
Käytännössä kaikki maat ottavat vastaan omia kansalaisiaan, jotka palaavat kotimaahan vapaaehtoisesti. Kynnyskysymyksen muodostavat kuitenkin ihmiset, jotka eivät halua palata, ja joilla ei ole kansalaisuuden osoittavaa passia. Palautuksista ja palautussopimuksista voidaan neuvotella vastaanottavien maiden kanssa, mutta Suomi ei voi ratkaista paperittomuusongelmaa yksipuolisesti vasten tahtoa tehtävin palautuksin.
Suomi voisi palautussopimuksia odotellessa ratkaista "paperittomuusongelman" lähettämällä laittomat siirtolaiset myötämielisiin kolmansiin maihin. Myötämieltä ja palautussopimuksia voisi hankkia esimerkiksi kehitysapurahoituksen ehdollistamisella. Nythän lähtömailla ei ole minkäänlaista insentiiviä ottaa omiaan vastaan.
Syksyllä 2015 saapuneet turvapaikanhakijat esitettiin silloisen poliittisen johdon taholta johdonmukaisesti epätoivottuina ”elintasopakolaisina”, luonnonkatastrofiin vertautuvana uhkana ja potentiaalisina järjestelmän väärinkäyttäjinä, ei esimerkiksi tulevana yhteiskunnan arvokkaana osana. Ehkä siksi myös poliittiset päätökset ovat pyrkineet ajamaan heidät yhteiskunnan ulkoreunoille ja tehneet yhteiskuntaan mukaan pääsemisen mahdollisimman vaikeaksi.
Suomen poliittinen johto eli hallitus ei vuonna 2015 tosiaankaan
esittänyt irakilaisia turvapaikanhakijoita johdonmukaisesti elintasopakolaisina ja potentiaalisina järjestelmän väärinkäyttäjinä, vaikka he sitä eittämättä
olivatkin.
Tämä on taas sitä Uuninpankkopoika-narratiivia, jossa Sipilän hallitus, Migri, hallinto-oikeudet ja poliisi nähdään suurena perussuomalaisten ohjaamana äärioikeistolaisena salaliittona, joka sääti toinen toistaan tiukempia kansainvälisten sopimusten vastaisia turvapaikkalakeja. Kunpa olisikin tehnyt niin.
Monet päätökset ovat korostaneet mustavalkoista tulkintaa säännöistä, sen sijaan että olisi osoitettu ihmisoikeuslähtöistä harkintaa ja joustoa sen varmentamiseksi, ettei synnytetä paperittomuuteen ajavia käytäntöjä. Lakimuutoksia on usein perusteltu yhtenäisyydellä EU:n tai muiden EU-maiden sääntöjen kanssa, vaikka nämä säännöt eivät olisikaan pakottavia. Sääntöihin vetoaminen on johtanut siihen, että arvokeskustelua siitä, millaista yhteiskuntaa Suomeen halutaan rakentaa, on käyty vähemmän.
Ne 20 000 irakilaista, joista nykyiset "paperittomat" suurimmaksi osaksi polveutuvat, hakeutuivat Suomeen juuri siksi, että aiempina vuosina Suomessa oltiin "osoitettu ihmisoikeuslähtöistä harkintaa ja joustoa" verrattuna muihin EU-maihin ja EU-direktiiveihin.
Vuonna 2015 Suomen
hyväksymisprosentti irakilaisille turvapaikanhakijoille (85%) oli yli kaksinkertainen Ruotsiin (37%) verrattuna ja yli kolminkertainen Tanskaan (24%) verrattuna. Meillä oli ainoana maana humanitaarisen suojelun kategoria, ja oleskelulupia jaettiin myös hylätyille turvapaikanhakijoille. Pääministeri Juha Sipilä ilmoitti koko maailmalle antavansa talonsa turvapaikanhakijoiden käyttöön. Totta kai tällä politiikalla sai myös tuhansia laittomia siirtolaisia.
Pahinta kuitenkin on, että Suomen turvapaikkapolitiikka on
edelleen muihin maihin verrattuna äärimmäisen liberaalia. Mitään ei ole opittu eikä halutakaan oppia.
Taka-ajatuksena politiikkatoimille oli julkilausutusti Suomen ”houkuttelevuuden” vähentäminen ja paperittomien ”rohkaiseminen” palaamaan kotiin. Tämä painostaminen ei kuitenkaan ole toiminut, vaan Suomeen on syntynyt uuspaperittomien ryhmä.
Linkki viittaa sisäministeri Paula Risikon jälkikäteen tarkasteltuna ironiseen lausuntoon vuodelta 2016:
Kesäkuussa sisäministerinä aloittanut Paula Risikko (kok.) pitää tärkeänä, että turvapaikan myöntämisen kriteereitä on kiristetty.
”Tämä on oikea suunta. Suomi ei saa olla muita eurooppalaisia valtioita houkuttelevampi tässä suhteessa, vaan maiden turvapaikkapolitiikoiden pitää olla samassa linjassa”, hän kertoo MT:lle.
”Ei ole mitään syytä, miksi Suomesta saisi turvapaikan helpommin kuin vaikka Ruotsista”, Risikko sanoo.
Orpon paikalle siirretty Paula Risikkohan ei tehnyt sisäministerinä
yhtään mitään Suomen turvapaikkapolitiikan kiristämiseksi edes Ruotsin tasolle, vaan päinvastoin keskeytti suunnilleen ensitöikseen hallituksen turvapaikkapoliittisen ohjelman toteuttamisen jo puolen vuoden jälkeen sen aloittamisesta. Hallitus ei ollut siihen mennessä kiristänyt turvapaikan myöntämisen kriteereitä kuin humanitaarisen suojelun kategorian poistamisen eli noin yhden prosentin verran.
e: lisätty linkkejä
Aihe: 2021-11-01 Kansalaisaloite: Hylätyille turvapaikanhakijoille oleskeluluvat (Luettu 7204 kertaa)