Juuri meinasin kirjoittaa tuosta haavoittuneiden ukrainalaisten tuomisesta Suomeen. Ajattelin että siinä on pakolaisryhmä, jonka pitäisi kelvata kaikille.
Haavoittuneissa on myös siviilejä, naisia ja lapsia.
Alkoholisoituneet sotaveteraanit on klisee, jota pidän vähän veteraaneja loukkaavanakin. Toki jotkut lääkitsivät itseään juomalla liikaa, mutta ei kai se Suomessakaan ollut 1940- ja 1950-luvulla yleinen tapa.
Mikäli ei kirjoituksestani selvinnyt, niin olen sitä mieltä, että on kovin helppoa luvata apua, mutta vaikea käsittää tarvittavan avun mittakaavaa. En ole tästä näkökulmasta nähnyt mediassa keskustelua, varmaan siitä syystä, että sota on vielä kesken. Kuitenkin sota loppuu joskus. Jos kuitenkin Suomi auttaa ottamalla vastaan tuhansia - kymmeniä tuhansia ukrainalaisia, niin olisi kyllä kaikkien osapuolten etu että näitä asioita mietittäisiin etupeltoon muuallakin kuin täällä hommalla. Asiassa kyllä riittää muutakin pohdittavaa kuin se kelpaako pakolaisryhmä vaiko ei.
Toki jotkut veteraanit itselääkitsivät, suurin osa löysi kuitenkin parempia keinoja. Mutta tietämys mielenterveydestä oli silloin huomattavasti heikommalla tolalla kuin nykyisin. Apua ei liiemmin osattu eikä haluttu hakea, eikä sitä olisi ollut tarjollakaan sotien jälkeen. Pahimmin oireilevat hoidettiin laitoksissa ja menetelmät olivat nykymittapuulla karuja. Suomen veteraanien kohdalla ylipäätään mielenterveysasiat nousivat keskusteluun oikeastaan vasta 80- ja 90-lukujen vaihteessa, kun syntyi eräänlainen veteraanien kunnianpalautusliike. Sotainvalidien veljesliitto kamppaili korvausten puolesta tärkeäksi katsomassaan asiassa. Fyysisten vammojen korvaukset onnistuivat kohtuullisesti, mutta henkisten vammojen kanssa oli jääty sotien aikaiselle tasolle. Moni veteraani ehti kuitenkin jo menehtyä ennen kuin keskustelu pääsi käyntiin.
Nyt jos oletetaan, että maa unohtaa kohtalaisen vaivattomasti omienkin sotaveteraaniensa mielenterveyden hoivan, niin kuinkahan mahtaa käydä vieraan maan veteraaneille vieraassa maassa. Mielenterveysongelmilla tuppaa olemaan sellainen piirre, että ne koskettavat yksilön lisäksi myös muita ihmisiä erilaisten sosiaalisten mekanismien kautta. Suomessakin veteraanien traumaperäisistä oireista kärsivät perheenjäsenet, lähipiiri.
Pahimmillaan siis ulkomaille lähteneistä ukrainalaisista veteraaneista syntyy - monessa maassa, jonne ovat päätyneet - taas yksi unohdettu joukko, joka ei käytä palveluja ja kärsii hiljaisuudessa. Sotilaskulttuuriin on perinteisesti kuulunut miehisyyttä ja kestämistä korostava eetos, sodan tarpeista johtuen. Siviilielämään se ei sovi samalla tavalla. On toki aina niitä yksilöitä, jotka oppivat pärjäämään kovien kokemustensa kanssa ilman apua. Mutta aika moni siitä avusta hyötyy oli se sitten ammatillista tai muuta apua. Jos Suomeen jää sitten sodan jälkeen tällainen iso veteraanijoukko, niin asialla on yhteiskunnallisia ulottuvuuksia.
