Minä olen hyvin kriittinen näitä politiikan nelikenttiä ja kasitiloja kohtaan. Ne nimittäin on kehitetty korvaamaan vanha kunnon oikeisto–vasemmisto-jako, jotta vasemmistolaiset voisivat kutsua itseään liberaaleiksi, vaikka samaan aikaan entiseen tapaan haluavat valtion hallitsevan talouselämää. Kyse on kielipelistä, jossa käsitteille annetaan uudet merkitykset, jotta itse kieli tekisi vasemmistolaisen poliittis-ideologisen eliitin haastamisesta hankalampaa.
Kritiikkini ydin on tämä: ei ole mitään yhteiskuntafilosofisesti pätevää syytä, miksi ihmisillä tulisi olla täysi vapaus päättää identiteetistään, mutta ei omaisuudestaan, tai toisinpäin. Vasemmistolaiset ovat luoneet nelikenttään tuon "hyveellisen" kulman, jossa yhdistyvät identiteetin vapaus ja taloudellinen holhous, koska pelkkää holhousta lupaamalla on nyky-yhteiskunnassa vaikeaa saada kannatusta. Ja minusta huomattavaa on, etteivät he ole identiteetin vapauden suhteen niin avaramielisiä kuin väittävät. Onhan se tullut selväksi, että he eivät suhtaudu samalla hyväksynnällä kansallismielisyyteen, perinteiden kunnioitukseen ja maskuliinisiin ihanteisiin kuin omiin suosikkeihinsa. Vasemmistoliberaalien mukaan identiteetin valitsemisen tulee olla vapaata, kunhan valitsee heidän sallimissaan rajoissa. Nelikenttä ja kasitila eivät edes pyri ottamaan tätä huomioon.
Niinpä olen sitä mieltä, että poliittisten näkemysten havainnollistamiseen riittää perinteinen yksiulotteinen oikeisto–vasemmisto-jako, jossa oikeisto merkitsee yksilönvapautta ja -vastuuta, vasemmisto kollektivismia. Jos joku kannattaa täyttä identiteetin vapautta ja täyttä taloudellista holhousta, hän on keskustalainen. Jos joku kannattaa täyttä taloudellista vapautta ja täyttä identiteetin holhousta, hänkin on keskustalainen. Tämä ei tee havainnollistuksesta huonoa, sillä vika ei ole havainnollistuksessa, vaan esimerkkitapausten älyllisessä epäloogisuudessa. Jos politiikan nelikenttää ei olisi koskaan kehitetty normalisoimaan tuota epäloogisuutta, se ei välttämättä olisi koskaan yleistynyt ja aivopessyt nuoria poliitikkosukupolvia uskomaan, että on olemassa kahta erilaista ja toisistaan riippumatonta vapautta. Se, että nykypäivänä sanan "liberaali" ei yleisesti katsota liittyvän talouspoliittisiin näkemyksiin juuri mitenkään, on yksi modernin historian suurimmista epärehellisyyden riemuvoitoista. Nelikentän laajentaminen kasitilaksi tekee ideologioista entistäkin perverssimpiä nostamalla uusia erilaisten vapauksien ja holhouksien älyttömiä yhdistelmiä varteenotettavien vaihtoehtojen joukkoon.
Nykypäivän vasemmistopoliitikot mielellään luovat kansalle illuusion siitä, että heillä on vapaus päättää omista asioistaan. Siitä ei kuitenkaan päästä yli eikä ympäri, että taloudellisella vapaudella on ihmisten arkielämän kannalta kaikkein suurin merkitys, ja juuri siksi vasemmistopoliitikot haluavat päättää siitä kansan puolesta. Heidän menetelmänsä on uskotella kansalle, että kukin saa päättää sukupuolestaan, uskonnostaan ja muista identiteettiasioita, ja sitten he osoittavat vapauden vihollisen: persun. Kun hyväuskoinen kansa sitten käy kiivastunteista kulttuurisotaa persua vastaan, vasemmistopoliitikko voi rauhassa verottaa, säännöstellä ja muilla tavoin alistaa kansaa taloudelliseen kontrolliinsa. Se ei onnistuisi, jos kaikki pitäisivät itsestään selvänä, että on olemassa vain yksi vapaus ja että mikä tahansa sen rajoitus tarkoittaa poliitikoille enemmän valtaa ihmisten asioihin.
Oikeisto–vasemmisto-jaon oheen olisi minusta parempi ottaa jako, joka mittaa ajattelutapaa. Toisessa päässä olisi fanaattis-dogmaattisuus, toisessa rationaalis-pragmaattisuus. Tietenkin olisi vaikeaa kehittää kysymyksiä, joiden vastauksista näitä asioita voisi luotettavasti mitata. Eihän kukaan kysyttäessä myönnä pitävänsä fanaattisuutta parempana kuin rationaalisuutta. Tämä on kuitenkin se tärkeämpi jako, koska fanaattis-dogmaattisuus tuhoaa yhteiskuntia ja rationaalis-pragmaattisuus rakentaa, liittyivät ne mihin ideologioihin hyvänsä.
Aihe: Poliittiset kompassit kolmiulotteisina kuutioina. (Luettu 589 kertaa)