Teatteriesityksen kysymys on, saako fasisteja tappaa. Arvostelujen perusteella vastaus ei tunnu olevan ainakaan "ei", vaan se, että "meidän" on yhdyttävä taisteluun "fasisteja" vastaan, kukin tavallaan.
Vaikutus on järisyttävä, kun teatteriesitys antaa fasistin puhua
Palkitun ohjaajan Tampereella nähty teatteriesitys Catarina and the Beauty of Killing Fascists oli juuri sellaista teatteria kuin demokratiamme tarvitsee: painavaa, tärkeää ja pelottavan ajankohtaista.
Helsingin Sanomat 12.8.2024
Kun toimittaja toteaa fasistien tappamista käsittelevän teatteriesityksen "pelottavan ajankohtaiseksi", hän ei taida viitata siihen, että jotkut oikeasti tappavat, yrittävät tappaa tai ainakin haluaisivat jonkun tappavan "fasisteja".
APLODIT täyteen myydyssä Tampereen Työväen Teatterin katsomossa lauantaina 10. elokuuta olivat raivoisat.
Kahdeksansataapäinen teatterikesäyleisö taputti portugalilaisen Tiago Rodriguesin kirjoittamalle ja ohjaamalle Catarina and the Beauty of Killing Fascists -esitykselle kovaa ja kauan, moni seisaallaan.
Juuri tämän esityksen jälkeen isolla joukolla yhdessä aplodeeraaminen tuntui erityisen tärkeältä. Se antoi voimaa, tunteen yhteenkuuluvuudesta ja uskoa siihen, että eurooppalaisen äärioikeiston nousulle on olemassa myös vastavoimia.
Löytyi se yleisön yhteinen vihollinen, "eurooppalainen äärioikeisto" eli "fasistit".
RODRIGUESIN teksti on hieno ja monivivahteinen, ja näyttelijät puhaltavat esitykseen sen lopullisen lämpimän hengen. Koko tehonsa esitys näyttää kuitenkin vasta loppukohtauksessa.
Siinä perheen sieppaama fasisti – Rodrigues on kertonut käyttävänsä tarkoituksella fasisti-sanaa, koska muut ääriliikkeisiin soveltuvat sanat ovat normalisoituneet – pitää puheen. Kaunopuheisen, aurinkoisen, vapauden ylistämisestä alkavan. Mitä pidemmälle puhe etenee, sitä suurempi on ristiriita esiintyjän miellyttävän olemuksen ja hänen sanojensa sisällön kesken.
Läpi käydään kaikki ne ”totuudet”, joita olemme kuulleet äärioikeiston toistavan maasta toiseen. Perinteiset perhearvot ja ”normaalius” on syytä nostaa kunniaan, naisten säädyllinen käytös palauttaa ja etenkin panna kuriin kaduilla hyppivät vähemmistöt. Ja etelästä lentäneille pääskysille, niin kauniita kuin ne ovatkin, pitää opettaa, ettei maassa voi noin vain lennellä ja sotkea paikkoja. Pitää tehdä työtä, kuten tosiportugalilaiset, tai muuten: maasta ulos.
Romeu Costan esittämän kravattikaulaisen poliitikon puhe kestää ainakin parikymmentä minuuttia. HS:n haastattelussa hän kertoi, että yleisöt ovat usein reagoineet puheeseen voimakkaasti. Lavalle on lentänyt herjauksia ja myös oikeita esineitä.
JOKAISELLA on vastuu demokratiasta, ei vähiten teatterilla, joka sosiaalisen median ja internetin ajassa on yksi harvoja demokraattisia tiloja. Paikka, jossa ihmiset kohtaavat toisensa kasvokkain, yhtä aikaa, samassa tilassa.
Tätä teatterin vastuuta korosti lauantaina Tampereella pidetyssä keskustelutilaisuudessa Maria Delgado, Lontoon yliopiston The Royal Central School of Speech and Draman vararehtori.
Kun Britannian mellakoissa, jotka saivat alkunsa Southportin kolmesta murhasta, on jo poltettu liverpoolilainen kirjasto, on selvää, että mikään osa taidemaailmaa ei voi uskotella olevansa politiikan ulkopuolella.
Hiljaisuudet erottavat meidät toisista ihmisistä, ja jos kuuntelemisen – myös eri mieltä olevien – taito kadotetaan, ei demokratiassa hyvä heilu.
Yksi Rodriguesin hahmoista sen sanoo esityksessäkin: yksimielisyys kuuluu diktatuuriin. Demokratiassa on monia ääniä.
Mutta ei väkivaltaa.
EIVÄT teatterit tietenkään voi tätä ongelmaa yksin ratkaista.
Demokratiaa sekä ihmisten taiteen ja kulttuurin nälkää sietää miettiä myös siellä, missä nyt tehdään päätöksiä valtion säästöistä.
Ellei sitten ole niin, että moniäänistä teatterikenttää tai moniäänisiä ihmisiä ei oikeastaan kaivatakaan.
Teatterin pitäisi tukea moniäänisyyttä ja kuuntelemista, mutta toisaalta osallistua politiikkaan, ja tämä jotenkin liittyy "fasismin" ja "äärioikeiston" vastustamiseen, vaikka siihen ei tosiaankaan liity moniäänisyyttä tai kuuntelemista, mutta joka tapauksessa tähän pitää saada lisää rahaa valtiolta. Vai?
Olisikohan se haettu vastaus alkuperäiseen kysymykseen, että fasisteja saa tappaa, kuka minä olen ketään kieltämään, mutta tappamisella ei pitäisi elämöidä julkisesti. Näin olen rivien välistä lukevinani. Siihen malliin Ruotsissa on vältelty ottamasta kantaa äärivasemmiston poliittiseen väkivaltaan.
Aihe: Tampereella kysytään, saako fasisteja tappaa - Teatterikesä (Luettu 6734 kertaa)