Erästä argumenttia suoraa demokratiaa vastaan olen toisinaan nähnyt tai kuullut käytettävän. En viitsi etsiä havainnollista esimerkkiä nyt, mutta väitän silti että tämä ei ole olkiukko. On sanottu, että suora demokratia ei toimisi Suomessa niin hyvin kuin Sveitsissä, koska suomalaiset eivät ole siihen riittävän fiksuja.
Olen aiemmin sanonut, mikä on demokratian ja oklokratian ero. Lainaan hieman itseäni:
Platonin mukaan:
okhlokratia -> autokratia -> tyrannia -> aristokratia -> oligarkia -> demokratia -> okhlokratia
Näen asian siten että demokratia ja oklokratia eivät ole vääjäämättömästi järjestyksessä toteutuvia yhteiskunnan kehityksen vaiheita vaan demokratian ja oklokratian erottaa toisistaan kansan laatu: Jokin kansakunta tavoittelee demokratiaa mutta saavuttaakin vain oklokratian. Toinen kansakunta tuottaa toimivan demokratian, havaitsee sen hyväksi ja pitää demokratian voimassa.
Siinä olen Platonin kanssa samaa mieltä että oklokratia ei ole vakaa tila vaan sen kumoaa jokin oklokratiaan verrattuna ylivertainen ja parempaa järjestystä tuottava järjestelmä.
Omaa päättelyäni mukaillen, jos kansakunta ei ole riittävän älykäs, yritys toteuttaa demokratiaa voi ajautua nopeasti oklokratiaan ja sitä kautta autokratiaan. Mutta jos kansakunta on riittävän älykäs, demokratia toteutuu ja jää voimaan älykkään kansakunnan toteuttaessa ja pitäessä sitä yllä.
Erinäiset aihetodisteet antavat ymmärtää, että suomalaisten älykkyydessä ei olisi erityistä vajetta tai vikaa. Jos näin on, periaatteessa Suomen pitäisi olla hyvinkin vauras ja edistyksellinen, ja joissain asioissa onkin.
Tosin älykkyys ilman viisautta tuottaa ylensä katastrooffeja, kuten nykytilanteesta voi pääätellä.
Suomessa asuu Euroopan älykkäin ja tyhmin kansa.
Suomalaisten älykkyysosamäärä on Euroopan korkein. Suomalaisilla on myös Euroopan parhaat tulokset pisa-testeissä. Tiedot käyvät ilmi oululaisen tutkimusryhmän tuoreesta selvityksestä. Miten ois, onko Afrikassa ja muissa maanosissa tehty vastaavaa kartoitusta.
Oulun yliopistossa antropologian dosenttina työskenetelevän Edward Duttonin mukaan monessa aikaisemmassakin tieteellisessä tutkimuksessa suomalaiset ovat erottuneet edukseen poikkeuksellisen korkealla älykkyysosamäärällään.
Tuoreessa tutkimuksessa suomalaisten älykkyysosamääräksi on laskettu yli 105. Se on Euroopan korkein ja maailmanlaajuisesti huipputasoa. Ainoastaan Kiinassa, Koreassa ja Japanissa järki leikkaa terävämmin.
https://www.iltalehti.fi/uutiset/a/2014062818447456
Sveitsin erityinen etu demokratian suhteen on pitkä etumatka. Sveitsi ryhtyi toteuttamaan kansanäänestyksiä Euroopan hullusta vuodesta 1848 alkaen. Vajaat sata vuotta sen jälkeen Saksassa tuhahdeltiin että se kokeilu tulee kaatumaan omaan mahdottomuuteensa. Nekin tuhahtelut loppuivat toisen maailmansodan jälkeen.
Jos kerran Suomessa on niin älykäs kansa, millä on selitettävissä Suomen useiden peräkkäisten hallitusten maailman luokan typeryys? Tämähän on sellainen kysymys että se suorastaan kirkuen vaatii pätevää vastausta.
Syyt löytyvät yli sadan vuoden takaa. Näitä asioita ei tarvitse uudelleen keksiä niin kuin ei pyörääkään:
Ei puuttunut ääniä, jotka neuvoivat minua olemaan vahvistamatta hallitusmuotoa eduskunnan hyväksymässä muodossa. Näiden neuvojen noudattaminen olisi merkinnyt uusia vaaleja, ja niitä halusin välttää. Minua kehotettiin myös lykkäämään vahvistamista, antaakseni maalle siten mahdollisuuden turvata Itä-Karjalan suomalaisen väestön aseman ottamalla aktiivisesti osaa taisteluun bolševismia vastaan. Hallitusmuodon hyväksymisen ajankohta sattui nimittäin yksiin edellä mainitun, amiraali Koltšakin meihin ottaman kosketuksen kanssa. Kun tuo kosketus oli katkennut minun torjuvaan sähkösanomaani ja kun sitä paitsi liittoutuneiden harrastus ja myötävaikutus oli ilmennyt ylen epämääräisellä ja mihinkään velvoittamattomalla tavalla, ei minun nähdäkseni ollut olemassa edellytyksiä minkäänlaisten sotilaallisten toimintasuunnitelmien toteuttamiseen. En myöskään halunnut aiheuttaa uutta kriisiä. Näin ollen annoin maan parasta silmällä pitäen kaikkien toimintaan ryhtymistä koskevien ajatusten raueta.
Vahvistin uuden hallitusmuodon 17. heinäkuuta 1919. Täten kumoutui vanha Kustaa III:n aikainen vuoden 1772 valtiosääntö.
Suomen hallitusmuoto täyttää tätä kirjoittaessani 30 vuotta. Kun nykyhetkellä, kolmen viime vuosikymmenen tapaukset taustana, tarkastaa tuota lakia, jolle kansanvaltamme rakentuu, saattaa tuskin epäillä sen arvoa ja kelpoisuutta. Se on luonut järjestystä ja tasapainoa, edistänyt levollista ja sopusuhtaista kehitystä rauhan aikana ja osoittanut kestävänsä myös sodan koettelemukset. Se tosiasia, että presidentillä Suomen hallitusmuodon mukaan on suurempi valta kuin valtion päämiehillä niissä muissa Euroopan maissa, joissa samaan aikaan laadittiin uudet hallitusmuodot, on olennaisesti vaikuttanut tähän onnelliseen asiaintilaan. Sen jälkeen on moni maa, joukossa suurvaltojakin, joko muuttanut tai hylännyt hallitusmuotonsa.
Tässä yhteydessä haluan viitata muutamiin niistä puutteista, jotka käsitykseni mukaan vaivaavat perustuslakejamme. Hallitusmuodon mukaan on presidentin estyessä pääministerin hoidettava hänen tehtävänsä. Vaikka tämä säädös koskeekin vain tilapäisiä olosuhteita, se sotii sitä periaatetta vastaan, että valtion päämiehen on oltava riippumaton eduskunnasta. Katsoen presidentin raskaaseen työtaakkaan olisi tarkoituksenmukaista perustaa varapresidentin virka; sen haltijalta ei tosiaan tarvitsisi puuttua tehtäviä, jotka olisivat vastuuntuntoisen korkean virkamiehen arvoisia. Linnassaan yksinäiselle presidentille hänen tukensa olisi tervetullut apu.
Sekin seikka, että kansanedustaja voi kuulua hallitukseen, sietäisi tarkistusta. Jo Ranskan suuren vallankumouksen aikainen kansalliskokous määräsi, että sen jäsenet eivät saaneet astua valtion virkaan, ja olen varma siitä, että sellainen säädös valtioneuvoston jäsenyydestä olisi paikallaan myös meidän valtiopäiväjärjestyksessämme ja että se tehokkaasti edistäisi hallitusten pysyväisyyttä. Ainakin olisi kohtuullista, että kansanedustaja joutuessaan hallitukseen automaattisesti vapautuisi eduskunnan jäsenyydestä. Vaikka Suomen hallitukset yleensä ovatkin pitkäikäisempiä kuin monen muun parlamentaarisesti hallitun maan, niin se seikka, että kansanedustajalla ei olisi oikeutta ryhtyä ministeriksi, lisäisi hallituksen auktoriteettia ja olisi jonkinlaisena takeena sen pysymisestä puolueiden yläpuolella. Kansanedustaja on säännöllisesti lujin sitein kiinni puoluepolitiikassa – siinä määrin, että on tapauksia, jolloin ministeri on eduskunnassa äänestänyt sitä hallitusta vastaan, jossa hän itse istuu. Hallituksen jäsenen – etenkin pääministerin – tehtävä on niin vaativa, että hänelle olisi taattava sekä työrauha että aikaa keskittyä maan asiain hoitamiseen. Sama koskee kansanedustajaa.
Rauhallisen sisäisen kehityksen edistämistä merkitsisi myös sekä äänioikeus- että vaalikelpoisuusikärajan korottaminen kansanedustajia valittaessa. Alkuaan oli jokainen ennen vaalivuotta 24 vuotta täyttänyt Suomen kansalainen äänivaltainen ja vaalikelpoinen. Vähimmäisikä on valitettavasti myöhemmin alennettu 21 vuodeksi, ja nyt puhutaan jo 18 vuodesta. Ikärajaa korottamalla lisättäisiin eduskunnan pätevyyttä, ja vanhemman ja kypsemmän kansanedustajiston olisi helpompi pysytellä erillään puoluekiistoista ja yhtyä suurissa kysymyksissä. Kuinka voidaan vaatia, että nuorukaiset, jotka tuskin ovat ehtineet aloittaa painiskelunsa elämän kanssa, kykenisivät ymmärtämään kansakunnan usein monimutkaisia elinkysymyksiä ja ottamaan niihin kantaa? Eduskunnan jäsenen vähimmäisiän alhaisuuteen liittyy muitakin epäkohtia, nim. se, että nuorilla miehillä on puoluekoneiston ansiosta mahdollisuus kiivetä korkeihin hallinnollisiin asemiin heidän tarvitsemattaan hankkia välttämättömiä ammattitietoja tai kehittää luonnettaan elämän koulussa.
Näitä huomautuksia voidaan tuskin leimata epädemokraattisiksi. Kun Suomen kansa yleensäkin on saanut lisää kokeneisuutta sen johdosta, että sen keski-ikä sadan viime vuoden kuluessa on kohonnut lähes kahdella vuosikymmenellä, niin tätä kehitystä ei pitäisi vastustaa varaamalla nuorekkaalle epäpätevyydelle ja kokemattomuudelle lisää vaikutusvaltaa. Oivaltakoot nuoret, että heidän käsityksensä päivän kysymyksistä muovautuvat parhaan oppimestarin – kokemuksen ansiosta!
• Mannerheim, Carl Gustaf Emil:
Muistelmat, s. 303–304. Suom. Lauri Hakulinen. Helsinki: Otava, 2008.
ISBN 978-951-1-23037-3.
Mannerheimin muistelmista ilmenee, että hän ei ollut täysin tyytyväinen siihen hallitusmuotoon, jonka hän allekirjoituksellaan hyväksyi silloisten olosuhteiden paineessa.
Meillä on Suomessa eduskuntavaalit neljän vuoden välein. Mannerheimin kaipaamaa tarkistusta ei koskaan tullut, ja siksi kansanedustajasta voi tulla valtioneuvoston ministeri ja tavallisesti nykyään juuri näin käy, ja jo pitkään Suomessa valtioneuvostot on koottu kansanedustajista.
Tässä kohtaa on syytä tarkastella, minkälainen prosessi on eduskuntavaalit Suomessa. Tavallisesti kansalainen nousee eduskuntaan sitä kautta, että jokin menestyksekäs rekisteröity puolue ottaa kansalaisen omalle vaalilistalleen. Tämän jälkeen äänestäjät arvioivat keillä ehdokkaista olisi mahdollisesti parhaat jutut ja vakuuttava näyttö aikomuksistaan. Eduskuntavaaleissa se punnitaan. Tässä prosessissa ei ole mitään, millä suodatettaisiin pois tyhmiä, narsisteja, opportunisteja, pätemättömiä, tms. Mutta heistähän tuleekin vain kansanedustajia, joten eihän tuon pitäisikään olla mikään merkittävä vika järjestelmässä. Ei se olisikaan, jos kansanedustajat pysyisivät vain kansanedustajina. Mutta kun suurella todennäköisyydellä noin yksi kymmenestä kansanedustajasta poimitaan ja nimitetään valtioneuvoston ministereiksi, pieni vika muuttuukin suureksi viaksi. Eduskuntavaalien ja uuden valtioneuvoston nimitysten välissä ei ole mitään sellaista laaduntarkistusta, joka takaisi että valtioneuvostoon saataisiin kansakunnan älyllistä ja ansioitunutta parhaimmistoa.
Valtioneuvoston jäsenet eli ministerit ovat valtakunnan korkeimmissa asemissa toimivia virkahenkilöitä. Sellaiseen asemaan pyrittäessä ja nimitettäessä pitäisi ehdolle asettuneiden henkilöiden käydä läpi kaikista vaativin työhönottoprosessi. Mutta katsotaanpa, mitä portaita on esimerkiksi tavallisen kadun tallaajan ja pääministerin aseman välissä:
- puolueen jäsenyys
- kokemusta kaupunginvaltuustossa
- ehdokkuus eduskuntavaaleissa
- eduskuntavaalit
- nimitys ministeriksi
- nimitys pääministeriksi
Mitkään edellä luettelemistani kohdista eivät takaa että ministerillä olisi tehtäviinsä tarvittavaa pätevyyttä, henkistä suorituskykyä ja työkokemusta. Kaikissa paremmissa työhönottoprosesseissa nuo näkökohdat otetaan huomioon. Suomessa valtioneuvostoon voi päästä ilman mitään noista ominaisuuksista. Riittää että on sopiva ja mukava puoluetoveri.
Kaiken edellisen selityksen olen koonnut tähän näyttääkseni, että Suomen monissa kohdin päättömän politiikan syy ei ole kansan tyhmyydessä vaan yli sata vuotta sitten tehdyissä ratkaisuissa, joiden vuoksi valtakunnan politiikka ei ole kansan henkisten kykyjen tasolla. Tämä ei ole hyvä syy olla ottamatta käyttöön suoran demokratian mahdollisuuksia, mutta tämä voi hyvinkin olla se ratkaiseva syy, miksi suoraa demokratiaa ei ole otettu käyttöön.
