HOMMAN KESKUSTELU > Salonki

Kohti reaalimonikulttuurista yhteiskuntaa

(1/9) > >>

Samuli Salminen:
Kohti reaalimonikulttuurista yhteiskuntaa

Olen jo pidemmän aikaa pohtinut, kuinka olisi teoreettisesti mahdollisimman kätevää käsitellä sitä valtavaa eroa, joka nyky-yhteiskunnassa vallitsee nykykäsityksen mukaisen ideaalisen monikulttuurisen yhteiskunnan, jossa lukuisat eri etniset ryhmät eläisivät sulassa sovussa huolimatta poikkeavista tavoistaan ja arvomaailmoistaan, ja käsinkosketeltavan reaalitodellisuuden välillä. Haluamani vertailukohdan ja eräänlaisen analogian nykytilanteeseen löysin pohtiessani, millainen tilanne oli itäblokin maissa 1970-luvulla.

Viimeistään tuona pysähtyneisyyden aikanahan Neuvostoliitossa ja sen satelliittivaltioissa ymmärrettiin, että sosialismin implementointi täydellisen toimivaksi yhteiskuntajärjestelmäksi, joka johtaisi työväestön dialektisen materialismin pohjalta luotuun paratiisiin, ei ehkä toteutuisikaan aivan lähiaikoina.

Tämän epäonnistumisen syihin en juuri tahdo tässä pohdinnassa puuttua. Tärkeämpää on se, kuinka havaitut, ja lopulta virallisella tasolla tunnustetut ongelmat, pyrittiin selittämään. Lähtökohtana tähän toimi ainakin virallisella tasolla se kanta, joka säilyi aina Neuvostoliiton romahtamiseen saakka: sosialistisessa järjestelmässä ei ollut itsessään inherentisti mitään vikaa. Kaikki ongelmat olivat joko seurausta järjestelmän puutteellisesta toimeenpanosta tai jo bolshevikkien vallankumouksesta saakka lukuisista puhdistuksista huolimatta aina nurkan takana vaanineiden luokkavihollisten, sabotöörien ja kapitalistien aikaansaannoksista. Näitäkin pahempia (luokka)vihollisia olivat ne yksittäiset henkilöt, jotka oman henkilökohtaisen turvallisuutensakin peliin laittaen uskaltautuivat kritoisoimaan järjestelmän perustuksia.

Pääpointti siis oli, ettei todelliseen sosialismiin oltu vielä kyetty siirtymään, koska järjestelmän ulkopuolisista syistä johtuen oli juututtu vielä toistaiseksi ratkaisemattomia ongelmia sisältäneeseen vaiheeseen, reaalisosialismiin. Tämän propagandistisen uudiskäsitteen, joka sittemmin kääntyi itseään vastaan, tarkoituksena oli kuvata väliaikaista yhteiskunnallista tilaa, josta viimeisen taiston myötä sitten otettaisiin suuri harppaus siihen todelliseen sosialismiin. Toisin kuitenkin kävi: ongelmat vain kasvoivat ja  utopian tavoittelu romahti lopulta omaan mahdottomuuteensa.

Kuinka tämä kaikki sitten liittyy 2000-luvun monikulttuuriin ja sen pohjalta uutta utopistista yhteiskuntamallia propagoivaan ideologiaan eli monikultturismiin? En toki pyri väittämään, että 1970-luvun sosialistisen yhteiskuntamallin ja nyt 2000-luvulla monikulttuurisen yhteiskuntamallin tavoittelut olisivat jotenkin identtisiä. Tämä olisi hölmöä monestakin syystä. Pyrkimykseni on sen sijaan tarkastella niiden toimintatapojen ja käytettyjen diskurssien yhteneväisyyksiä, jotka nykyään muistuttavat reaalisosialismia. Tämä tarkastelu on jo ensiarvoisen tärkeää senkin seikan vuoksi, että monet 1970-luvulla Suomessa sosialistista mallia ajaneet ovat tätä nykyä edistämässä monikulttuurista mallia yhteiskunnan johtavilla paikoilla.

Nykyisissä Länsi-Eurooppalaisissa, ja kasvissa määrin myös suomalaisessa, yhteiskunnissa Euroopan ulkopuolelta kotosin olevat, erityisesti muslimimaahanmuuttajaryhmät, kasvattavat kokoaan ja vaikutusvaltaansa. Monikultturismin kannattajien mukaan tämä yhteiskuntien etninen monimuotoistuminen johtaa kulttuurin rikastumiseen ja erilaisten ihmisten kohdatessa toisensa oikeissa olosuhteissa lopulta monikulttuuriseen ihanneyhteiskuntaan. Tällaisessa ihanneyhteiskunnassa emme  kuitenkaan vielä elä, vaan lisääntyneen monikulttuuristumisen myötä ovat tulleet (LOTia, http://laivaontaynna.blogspot.com/, mukaillen) lieveilmiöt kuten turvapaikkaturismi, jengiraiskaukset, rasismi, puukotukset, rikosaallot, gettoutuminen, ankkurilapset, rotumellakat, sharia sekä viime kädessä hyvinvointiyhteiskunnan taloudellisen kantokyvyn murtuminen.

Lueteltujen laajojen ongelmien olisi voinut olettaa herättävän vilkasta julkista keskustelua niissä länsi-eurooppalaisissa yhteiskunnissa, joita asia eniten koskee. Näin ei ole kuitenkaan käynyt. Ongelmien olemassaolo on kyllä myönnetty monessa maassa, mutta muutamaa henkilöä lukuunottamatta kukaan ei ole kuitenkaan kyseenalaistanut itse monikulttuurista järjestelmää, joka  mm. mahdollistaa länsimaisille liberaaleille arvoille vastakkaisten arvojärjestelmien tasavertaisen ja paralleellin olemassaolon näiden valtioiden sisällä. Suomessakin on viime aikoina, ja erityisesti Jussi Halla-ahon vaalimenestyksen myötä, julkisessa keskustelussa myönnetty näiden ongelmien olemassaolo, mutta täälläkään itse järjestelmää ja sitä ajavaa ideologiaa ei ole valtiomahtien toimesta asetettu kriittisen tarkastelun alle. Itse monikulttuuri on otettu jonkinlaisena aksiomaattisena luonnonlakina ja välttämättömyytenä.

Mistä löytyvät sitten syyt näihin monikulttuurin myötä kasvaviin ongelmiin? Annetaan vaikkapa maahanmuuttoministeri Astrid Thorsin ja pääministeri Matti Vanhasen vastata tähän. “Thorsin mukaan yksittäisten maahanmuuttajaryhmien kuten somalien tai irakilaisten kotoutumisen ei voida sanoa epäonnistuneen, vaikka heidän työttömyytensä olisikin huomattavasti muita maahanmuuttajaryhmiä korkeampi. Maahanmuuttoministeri uskoo, että kyse on pikemminkin suomalaisten rasismista. 'Mitä muuta se voisi olla? ...'” (Helsingin Sanomat 21.1.2009). Vanhanen on samoilla linjoilla: “Pääministeri toivoo myös, etteivät poliitikot kuvaa maahanmuuttoa uhaksi, vaan mahdollisuudeksi ja välttämättömyydeksikin väestöltään vanhenevassa Suomessa. Puheet esimerkiksi hallitsemattomista siirtolaisvirroista on Vanhasen mukaan lopetettava.” (Iltalehti 14.1.2009). 

Näitä esimerkkejä löytyisi tukuittain lisää, mutta jo näistä paistaa läpi kuitenkin sama idea kuin reaalisosialismin aikaan: syy monikulttuurisen ihanneyhteiskunnan syntymättömyyteen ei löydy järjestelmästä itsestään, vaan sen ulkopuolisista sitä vastustavista voimista. Reaalisosialismin aikaan syy oli luokkavihollisissa ja järjestelmän puutteellisessa toimeenpanemisessa. Nyt syy on rakenteellisessa rasismissa, äärioikeistossa ja liian vähäisessä maahanmuuttajien määrässä. Yhteistä näillä kahdelle on se, että järjestelmää vastustava voima oli/on jossakin näkymättömissä ja vaikeasti havaittavissa. Reaalisosialismia julkisesti kritisoineet loikkasivat aikoinaan länteen, jos suinkin kykenivät. Nykyään monikulttuuria kritisoivat leimataan demonisoivasti natseiksi ja rasisteiksi. Heillä tosin ei ole nykyään mahdollisuutta paeta “vapaaseen maailmaan.”

Johdattelemani analogia reaalisosialismin kanssa on vietävä loppuun: kutsun uutta ja uljasta yhteiskuntamallia, johon olemme astumassa, reaalimonikulttuuriseksi. Nimitykselle on mielestäni perustellut syyt, kuten oli aikoinaan reaalisosialismille: reaalitodellisuus on  niin kaukana utopian luomasta haavekuvasta, että on hyvä olla olemassa käsite, jolla kuvata utopian toteuttamisyrityksen aikaansaamaa todellista tilaa yhteiskunnassa. Reaalimonikulttuurisuus on siitäkin käyttökelpoinen, että se kertoo siitä, kuinka ihmiset todella, reaalisesti, kokevat kulttuurinsa rikastumisen.

 Jos monikulttuuri kuuluu erilaisten monikulttuurisuusseminaarien juhlapuheisiin ja maahanmuuttoministerin kielenkäyttöön, niin reaalimonikulttuurisuus toteutuu ja voi hyvin mm. maahanmuuttajalähiöissä, Kaisaniemen puskissa, turvakodeissa, eräissä Itä-Helsingin kouluissa ja esimerkiksi tässä tuoreessa yksittäistapauksessa (http://yrjoperskeles.blogspot.com/2009/01/erst-yksittistapauksesta.html), jossa 30 somalinuorta etsi pesäpallomailoin ja mattoveitsin suomalaisnuoria telottavaksi. Toinen sangen valottava esimerkki monikulttuurin ja reaalimonikulttuurin välisestä erosta on Päivi Lipposen ja Mirja-Tytti Talibin Helsingin Sanomien Vieraskynässä 21.11.2008 julkaisema monikultturistinen puheenvuoro, jossa he langettavat monikulttuuristen oppilaiden huonommat tulokset opettajien asenteiden syyksi. Helsingin Sanomissa julkaistiin 26.11.2008 vastiinena tähän mielipidekirjoitus, jossa reaalimonikulttuurin kokevat opettajat tyrmäsivät Lipposen ja Talibin opettajien asenteita koskevat väitteet.

Kuinka tällainen järjestelmä ei sitten kaadu heti sen levätessä näinkin heikolla perustalla? Siitä kuinka monikulttuuri nousi asemaansa, jota se nyt nauttii, on kirjoitettu muuallakin, joten en paneudu siihen tässä. Kuten reaalisosialismin aikaan, nytkin yksi tärkeä tekijä on yhteiskunnan jäsenten indoktrinointi ideologian kannattajaksi pienestä pitäen. Nykyisessä tapauksessa tämä tapahtuu pääasiassa monikulttuuri- ja suvaitsevaisuuskasvatuksen avulla.

Tätä tärkeämpänä tekijänä pidän kuitenkin valtamedian uutisointia, joka noudattelee linjaa, joka pyrkii esittämään nykyisen kehityskulun monikulttuurin eikä niinkään reaalimonikulttuurin mukaisena. Tämä tarkoittaa käytännössä mm. sitä, että lehtiin tehdään syvähaastatteluja yksittäisistä Suomeen onnistuneesti integroituneista kolmannen maailman maahanmuuttajista samaan aikaan, kun Pariisin lähiöiden mellakoitsijoita kutsutaan hieman arvoituksellisesti nuorisoksi. Myöskään rasistileiman tehokkuutta ei sovi aliarvioida. Nyky-yhteiskunnassa tämä lienee yksi pelätyimmistä leimoista, jonka voi otsaansa saada – eikä sitä saa siitä enää pois kulumallakaan.

Lopuksi on kuitenkin huomioitava, että reaalisosialistiset järjestelmät kaatuivat varsin nopeasti. Kuilu reaalisosialistisen todellisuuden ja utopistisen sosialisimin välillä oli käynyt niin leveäksi, etteivät sitä pitäneet enää kasassa mitkään kulissit. Järjestelmä kaatui yksinkertaisesti omaan mahdottomuuteensa. Kehityskulku monikulttuurin suhteen tuntuu olevan samanalainen.

Ihmisten kokema verenpunainen reaalimonikulttuurisuus on niin kaukana monikulttuurin maalailemasta ruusunpunaisesta haavemaailmasta, että kasvava joukko ihmisiä on ruvennut kyseenalaistamaan koko nykyisen monikulttuurin ja siitä positiiviseen ääneensävyyn kirjoittavan ja puhuvan median ja poliitikot ja muut yhteiskunnan auktoriteetit. Tätä kehitystä todellisuuden ja utopian väliseen tiedostamiseen 1970-luvuun verrattuna on edesauttanut valtavasti internetin olemassaolo. Se on antanut monikulttuurin ja monikultturismin kriitikoille ja asiasta kiinnostuneille massoille väylän löytää toisensa. Ei siis mikään ihme, että internetin valvontaa halutaan lisätä. Täytyy vain toivoa ja erityisesti toimia niin, että nykyinen monikulttuurisuus kaatuu ennen kuin otamme Sisäasiainministeriön kansliapäällikön Ritva Viljasen Radio Suomen Taustapeilissä 9.9.2008 maalaileman suuren harppauksen monikulttuuristumisessa.

Pöllämystynyt:
Kiitos! Todella osuva vertaus neuvostoaikoihin. Palaan asiaan, kun olen sulatellut tätä hieman.

Katselija:
Kiitos hienosta avauksesta. Tulee mieleeni Emile Durkheimin jo toistasataa vuotta sitten tekemä erottelu mekaaniseen ja orgaaniseen solidaarisuuteen. Minulla ei nyt ole hänen kirjaansa työnjaosta käsillä, joten esitän ajatuksen löyhästi.

Durkheimin mukaan yhteiskunnallinen kehitys on samankaltaista kuin luonnonevoluutio, lajien synty ja eriytyminen. Elämää, biomassaa voi olla olemassa yhä enemmän, kun se eriytyy yhä erilaisemmiksi muodoiksi, jotka hyväksikäyttävät toisiaan: saalistajia ja saaliita, raaka-aineita ja hyväksikäyttäjiä, isäntiä ja loisia.

Vastaavasti yhteiskunnat kasvaessaan eriytyvät työnjaon ja elämäntyylien mukaan. Raaka, alkuperäinen olemassaolon kamppailu "samasta" jalostuu enemmän yhteistoiminnaksi, jossa eri toimijoilla on erilaiset taidot, roolit, tavoitteet ja arvot. Yksi osaa yhtä, toinen toista; yksi tavoittelee rahaa, toinen mainetta, kolmas viisautta, neljäs elämyksiä, viides ekologista elämäntapaa: näin he eivät tuhoavasti kamppaile samasta, vaan mahtuvat sovinnollisesti yhteen.

Tällainen on tietysti monikulttuurisuuden idea: me eri osaamisperinteiden, elämäntyylien ja arvojen kantajat mahdumme sovinnollisesti samaan tilaan kun olemme erilaisia. Mutta sovittuminen yhteen ei tapahdu muitta mutkitta eikä millään yksioikoisella maahanmuuttopolitiikalla. Evoluutio on hapuileva prosessi, jossa ne, jotka eivät sovitu, tuhoutuvat pois.

Yhteiskunnallisen evoluution varhaisemmassa vaiheessa korostuu mekaaninen solidaarisuus. Siinä siis kaikki tai ainakin suuret ryhmät pyrkivät vielä samaan eli elinkeinorakenne on yksinkertainen. Vaadittavat hyveet ovat myös samat: esimerkiksi fyysinen voimakkuus, alistuminen kuriin yms. Ihmisiltä vaaditaan yhdenmukaisuutta; yhteinen uskonto on siihen sopiva. Tässä kehitysvaiheessa erilaisuus ei olisi rikkautta, sitä ei osattaisi sovittaa tuohon verraten mekaanisesti toimivaan kokonaisuuteen. Päinvastoin erilaisuuteen pyrkiminen olisi haitallista, sillä se olisi ristiriidassa vaaditun yhdenmukaisuuden ja samanlaisuuteen perustuvan solidaarisuuden kanssa.

Historiassa on esimerkkejä mekaanisen solidaarisuuden kulttuureista: Egypti, Roomakin, kirkon valta-aika; sääty-yhteiskunnissa kaikilta edellytettiin säädynmukaista käyttäytymistä. En malta olla sanomatta, että ehkä eräs Hitlerin Saksan ongelma oli siinä, että se vaati mekaanista solidaarisuutta vaikka yhteiskunnallinen kehitysvaihe olisi välttämättä jo edellyttänyt orgaanisen yhteenkuuluvuuden moninaisuutta.

Meidän, erityisesti Euroopan monikulttuurisuusongelman yksi tekijä näyttäisi olevan se, että tänne saapuu ihmisiä oloista, joissa vallitsee yksioikoinen mekaaninen solidaarisuus, eivätkä he hevin kelpaa tänne, eivät saa muodostettua rooliaan palikkana monimutkaisessa palapelissä. Ehkäpä he noissa epäonnistumisen paineissa vielä takertuvat juuri niihin epäsopiviin hyveisiin jotka tuntevat: yhdenmukaisuuteen ja solidaarisuuteen omaan identiteettiinsä ja taustaansa päin, kasvattavat lapsensakin niihin tietysti. Tuo takertuminen on ymmärrettävää ja melkein kunnioitettavaakin, mutta menestymismahdollisuuksien kannalta surkeaa.

Kehittyneemmissä orgaanisen solidaarisuuden oloissa vallitsevat toiset hyveet kuin yhdenmukaisuus. Olennaista on yhteistoiminta: sopimukset ja niiden pitäminen, seurausetiikka. Se mikä on hyvä tai paha, määrittyy teon seurauksista, ei teon "oikeaoppisuudesta". Ja se, että pystyy asettumaan seurauksiltaan hyödylliseen yhteistoimintaan toisten kanssa, vaatii yksinkertaisesti yhteiskunnallista pätevyyttä.

Jos lähtökulttuuri on mekaanisen solidaarisuuden tasolla, niin kotoutuminen tänne on jättiläisponnistus: täytyy ymmärtää taustaansa olennaisesti monimutkaisempaa ja vivahteikkaampaa yhteiskunnallista todellisuutta voidakseen täällä toimia, ja samaan aikaan riisuutua omista tänne sopimattomista hyveistä.

Ne, jotka tulevat riittävän samantasoisista kulttuureista, vaikka erilaisistakin - Virosta, Itä-Aasiasta, Venäjältä -, sopeutuvat helpommin ja todella tervetulleesti rikastavat kulttuuriamme. Kiitos vielä kerran hienosta avauksesta. Pidän pohdiskeluasi ideaalisesta ja reaalisesta monikulttuurisuudesta osuvana, vaikken tässä juuri sitä keskustelua ole käynytkään, vaan olen koettanut ymmärtää jotakin reaalisen monikulttuurisuuden vaikeuksista.

Maastamuuttaja:
Pitkätukan analyysi on oivallinen. Tämän päivän eurooppalainen todellisuus on saatu aikaan utopistisen ajattelun kautta, joka lähtee siitä virheellisestä premissistä, että kaikki ihmiset ovat "pohjimmiltaan hyviä".

Minä ainakin olen ilkeä ihminen - no, ainakin joskus.

Zngr:
*clap* *clap*

Reaalimonikulttuuri hyvinkin. Nasevasti vetäisty.

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu

Siirry pois tekstitilasta