Luin tänään loppuun Osmo Soininvaaran kirjan 2020-luvun yhteiskuntapolitiikka. Se on hyvin perusteellinen ja asiantunteva teos, jota suosittelen kaikille yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneille. Siinä on räikeä kontrasti niihin juttuihin, joita kansallismieliset vaihtoehtoryhmät esittävät ja hämmästyttävän monet hommalaisetkin arvostavat. Kokoan tähän viestiin joitakin ajatuksia kirjasta ja sen sisällöstä.
Kirjassa esitetään näkemys suurten tulo- ja varallisuuserojen oikeudenmukaisuudesta, jota en ollut tullut koskaan ennen miettineeksi. Se perustuu siihen, että nykyinen vauraus on rakennettu menneiden sukupolvien työn päälle, ja siksi sellainenkin yksilö, joka on luonut suuren omaisuuden tyhjästä näennäisesti omalla työllään, on menestyksestään velkaa yhteisölle. Siksi ei ole epäoikeudenmukaista pyrkiä tasaamaan tulo- ja varallisuuseroja progressiivisella verotuksella ja sen rahoittamilla julkisilla palveluilla ja tuilla. Jos nykyiset menestysyksilöt olisivat joutuneet rakentamaan kaiken aivan tyhjästä (eli kivikaudelta), he eivät olisi oleellisesti paremmassa asemassa kuin nykyiset epäonnistujat olisivat aivan tyhjän päälle jouduttuaan.
Onkohan se jonkinlaista piikittelyä Vihreitä kohtaan, että Soininvaara tyrmää aika täydellisesti lakiteitse näperreltävän ympäristöpolitiikan? Hän kannattaa verotuksen ja päästökaupan tapaisia ratkaisuja, jotka menevät markkinatalouden rakenteisiin ja sitä kautta ohjaavat voitoistaan kiinnostuneen talousmaailman investoimaan ympäristöystävällisyyteen. Niin asia pitää hoitaa. Ihmisen ahneus, joka useimpien ympäristöongelmien taustalla on, pitää valjastaa niiden korjaamiseen.
Työmarkkinoihin liittyen kirjassa on mielenkiintoinen historiallinen katsaus. Teollisen vallankumouksen aikoina työväen järjestäytyminen johti ammattitaitoisen työvoiman aseman paranemiseen, kun heitä ei voitu korvata työttömillä, mutta se jätti työttömät entistäkin suurempaan ahdinkoon. Joten työväenliike on alusta lähtien ollut työläisten liittoutumista omaksi edukseen paitsi työantajia, myös liiton ulkopuolisia työläisiä vastaan. Toisaalta silloin sysättiin liikkeelle yhteiskunnan keskiluokkaistuminen, mistä oli pitemmän päälle valtavaa yleistä hyötyä, myös työtä vaille jääneille. Mutta se, mikä toimi silloin, ei toimi enää. Nykyään ammattiyhdistysliike puolustaa toimeentulevan keskiluokan etua ja sulkee suuren joukon pienituloisia tuotannollisen toiminnan ulkopuolelle kokonaan, mistä on yhteiskunnallista haittaa. Tämän ongelman ratkaisemiseksi Soininvaara ehdottaa perustuloa ja työmarkkinoiden vapauttamista, koska silloin työttömät voisivat edes jollain tavalla osallistua tuotannolliseen toimintaan ja vähentää syrjäytymisen riskiä.
Minulle ehkä uusinta tietoa oli juttu polkuriippuvuudesta: miten monet yhteiskunnalliset rakenteet ovat tehneet itsestään tärkeitä, jolloin niistä ei haluta tai uskalleta päästä eroon lyhyen aikavälin haittojen vuoksi. Yksi esimerkki on hiilikaivokset, jotka työllistävät paljon ihmisiä huonoissa työoloissa ja ovat ympäristön kannalta ongelmallisia, mutta jos ne suljettaisiin, nuo ihmiset jäisivät työttömiksi eivätkä helposti työllistyisi millekään muulle alalle. Toinen esimerkki on eräät alkuperäisen tarkoituksensa menettäneet sosiaalituet, jotka huomaamatta ovat täyttäneet jonkin aivan muun tarkoituksen, johon ei ole omaa tukimuotoa. Kolmas on tullivirkailijat ja passintarkastajat, joiden töiden menettämisestä alankomaalaiset kommunistit olivat huolissaan Schengen-aluetta perustettaessa, vaikka he tekivät yhteiskunnallisesti hyödytöntä työtä, joka vain hankaloitti paljon useampien ihmisten elämää.
Polkuriippuvuuden vuoksi joskus olisi hyvä, jos tapahtuisi yhteiskunnallinen mullistus, kuten Virossa uuden itsenäistymisen yhteydessä. Kun kaikki on rakennettava puhtaalta pöydältä, voidaan sopeutua helpommin uuden ajan uusiin olosuhteisiin. Viro kehitti tehokkaamman julkisen sektorin kuin Suomi, koska siellä ei ole sellaista vahvaa polkuriippuvuutta, joka kahlitsee Suomea.
Olin positiivisesti yllättynyt siitä, että monikultturismi loisti poissaolollaan kirjassa. Työperäinen maahanmuutto mainitaan pari kertaa, mutta varsinaista viheridealismia en havainnut ollenkaan. Tosin eräästä asiasta tulin ajatelleeksi, että Soininvaaralla varmaankin on tietty ideologian sanelema päähänpinttymä, jonka ympärillä rationaaliset säännöt lakkaavat toimimasta. Kirjassa hän 1) hyväksyy sen, että joskus tarkoituksenmukaisuuden on mentävä oikeudenmukaisuuden edelle, 2) myöntää, että ihmisillä on perimästä johtuvia älykkyyseroja, ja 3) tunnustaa, että hyvin monille maahanmuuttajille ei ole tarvetta suomalaisilla työmarkkinoilla. Oikeasti rationaalinen ihminen päätyisi noista lähtökohdista Jussi Halla-ahon linjoille, mutta kuten tiedämme, Soininvaara inhoaa Halla-ahoa.
Aihe: Kirjat: Linkkejä/vinkkejä Hommaan liittymättömiin kirjoihin (Luettu 200932 kertaa)