Aikaeron aiheuttamasta väsymyksestä huolimatta saavuin Hotellin aulabaariin jo muutaman minuutin ennen seitsemää. Paikalla ei näyttänyt vielä olevan muita joten päätin ottaa oluen ja odotella rauhassa.
Bud oli kylmä, raikas ja edullinen. Riittoisa se ei kuitenkaan ollut ja huomasin tuopin tyhjenneen ennen muiden saapumista. Tilasin toisen.
Aika kului ja vähitellen huomasin pettymyksen ja turhautumisen hiipivän sieluun toisenkin tuopin pinnan laskiessa, vaikka koitinkin pitää yllä positiivista ilmettä. Kello lähestyi jo puolta kahdeksaa eikä muita Hommalaisia edelleenkään näkymyt!
Lopulta minun oli pakko myöntää itselleni että kukaan muu ei ilmesty Hommakerhoon. Näinkö tässä kävi, ajattelin. Minulla olisi ollut paljon painavaa asiaa maahanmuuttopolitiikan älyttömyyksistä, median vääristyneisyydestä ja muutamia tapailevia ajatelmia myös siitä mitä asialla voisi tehdä. Harmitti että asia ei edennyt ja vielä enemmän turhautti se että muita ei ilmaantunut paikalle.
Jäin miettimään että miksi näin kävi. Eikö ihmisistä löydy maahanmuuttotiedostavuutta vai onko kyse rohkeuden puutteesta? Vai olisiko käynyt niin että tieto tapaamisesta ei tavoittanut kohderyhmää? Tarkemmin ajatellen tämä taisi olla keskeinen syy. Olin niin luottavainen yleiseen huolestuneisuuteen että oletin muiden ajattelevan automaattisesti samalla tavalla. Enkä tullut etukäteen tiedottaneeksi Hommakerho Bostonin tapaamisesta. Mieliala parani kun tajusin että siitähän tässä on kyse! Mitään ei tapahdu ellei tieto kulje!
Hommakerho Bostonin tapaaminen ei siis osaltani jäänytkään turhaksi vaikka osanotto oli niukka. Pöytäkirjaan merkittiin reilunkokoisen huutomerkin kera havainto että tiedotusta ja näkyvyyttä on lisättävä, ainoastaan niin saadaan tilanne muuttumaan.
Työ tekijäänsä opettaa, ajattelin, päätin kokouksen ja vetäydyin hotellihuoneen kliiniseen, ilmeettömään rauhaan ideoimaan Hommaviestinnän ajatuksia eteenpäin.
