Maailmanparantajien käännyttäminen, osa 2: Toimintasuunnitelma
Otetaan teoreettiseksi viitekehykseksi Sun Tzu:
Sodassa on siten ensiarvoisen tärkeää hyökätä vihollisen strategiaa vastaan.
Sen jälkeen on paras hajoittaa hänen liittoutumansa;
Tämän jälkeen paras vaihtoehto on hyökätä hänen armeijaansa vastaan.
Huonoin toimintalinja on hyökätä kaupunkeja vastaan. Hyökkää kaupunkeihin vain kun ei ole mitään muuta vaihtoehtoa.
Arvot ovat maailmanparantajan kaupunki. Ne
pitää ehdottomasti jättää rauhaan. Vihoviimeinen kommentti "kriitikolta" on: "Sää oot vaan tollanen sinisilmäinen idiootti, joka ei tiedä elämän realiteeteista mitään. Vitun pumpulissa kasvanut ääliö." Tällainen kommentti on lahja Viholliselle.
Olavi Mäenpään viisautta vapaasti lainatakseni voin sanoa, että jos tällainen "monikulttuurikriitikko" tulisi kadulla vastaani, en epäröisi kuohita häntä
. Maailmanparantajia saa toki pilkata samoin ajattelevien seurassa, ja tämä voi olla hyvä tapa saada karvaperseduunareita Asian puolelle. Tämä on kaikkien yhteisöjen perusominaisuus, ja juuri sen takia maailmanparantajatkin naureskelevat luomalleen olkiukolle tyhmästä homofoobikkorasistista.
Faktat ovat maailmanparantajan armeija, ja kuten tiedämme, ne ovat peräisin
Helsingin Totuudesta sekä Kansallisesta Propagandatuutista.
Faktoja vastaan hyökkääminen ei ole viisasta, ennen kuin kohdetta on ensin pehmennetty vähäsen. Nämä faktat on kuitenkin kerätty luotettavasta lähteestä, ja ne sopivat aukottomasti omiin arvoihin ja maailmankuvaan. Jos väität sinnikkäästi vastaan ja osoitat tilastoja, kohde vaan arvelee kyseessä olevan petoksen. Lisäksi kohteeseen nähden liian erilaisen informaation syöttäminen aiheuttaa tunteen siitä, että kyseessä on jonkin sortin salaliittoteoreetikko. Ja kun maailmanparantajan armeija joutuu kentällä tappiolle, se peräytyy kaupungin (arvojen) muurien suojiin, kuten on usein havaittu. Siellä maailmanparantaja on haavoittumaton, ja kuten Sun Tzu toteaa:
Taitavat soturit tekivät muinoin itsestään ensin haavoittumattomia ja odottivat hetkeä, jolloin vihollinen on haavoittuvainen.
Voittamattomuus riippuu omasta toiminnasta, vihollisen haavoittuvuus hänestä.
Tästä seuraa, että taitavat sotijat voivat tehdä itsestään voittamattomia, mutta eivät voi aiheuttaa sitä, että vihollinen on varmasti haavoitettavissa.Argumenttimme voivat olla vastaansanomattomia, mutta kenenkään ei ole pakko kuunnella niitä. Uskon, ettei tällä hyökkäyslinjalla kannata enää jatkaa.
Liittoumaksi voisi ymmärtää monikulttuurillisen ideologian ja maahanmuuttopolitiikan erilaiset kytkökset. Hyvä kysymys tällaisen toimintapolitiikan kyseenalaistamiseksi olisi: ”Oletko aivan varma siitä, että nykyinen humanitaarinen maahanmuuttopolitiikka on kaikista paras tapa vähentää maailman kärsimystä?” tai ”Pystyisimmekö auttamaan tulevaisuudessa pakolaisia suuremmassa mittakaavassa, jos rahoittaisimme kehitysmaiden sisäisen leirijärjestelmän?” Myös ”Oletko varma, ettei rajojen avaaminen johda shokkireaktioon kulttuurien kohdatessa? Kulttuuriantropologiassakin sanotaan, että ryhmät tulevat entistä tietoisemmiksi eroistaan tällaisen vuorovaikutuksen seurauksena” voisi olla hyvä pointti. Kun ideologia ja nykyisin voimassaolevat käytännöt saadaan erotelluksi, on yksimielisyyden löytyminen helpompaa.
On parempi saada kohde ajattelemaan itse, kun tarjota valmiita ratkaisuja. Näihin kysymyksiin ei ole olemassa sellaisia.
Vihreiden
strategia on ollut perinteisesti juuri
tunteisiin vetoaminen. Ydinvoima on pelottavaa ja hyvä ihminen avaa kotinsa oven pakolaisraukalle. He ovat myös suvaitsevaisuuden, avoimen keskustelun ja moniarvoisuuden kannattajia. Tässä he ovatkin heikoilla jäillä, sillä maahanmuuttokriitikoiden kohtelu on pahasti vastoin tätä arvomaailmaa.
Uhkakuvien maalailu ei toimi tässä tapauksessa. Ensinnäkin maailmanparantaja on optimisti, ja hänen mielestään pessimistit ovat ikäviä ihmisiä ja ilonpilaajia. Toiseksi uhkakuva – vaikka se perustuisi kuinka valistuneeseen arvaukseen – on lisäksi verrattavissa pahaan ”viholliskuvien rakentelemiseen”, jota nazit ja fascistit harjoittavat kaiken erilaisuuden tuhoamiseksi.
Rahasta ei kannata puhua, koska maailmanparantaja ei ajattele rahaa vaan ihmisiä. Auttamisen kustannustehokkuuskin sattuu häntä korviin. Heille se on porvarin puhetta. Ainoa, mitä voi sanoa, on että voisimme auttaa paljon enemmän ihmisiä nykyisin käytettävällä rahasummalla.
Kun punavihreitä maailmanparantajia yritetään käännyttää, on tärkeää valita oikea lähestymistapa. Hänen alkuoletuksensa mukaan "maahanmuuttokriitikko" on natsi valepuvussa. Siksi häntä on lähestyttävä anteeksipyydellen, korvat luimussa ja häntä koipien välissä. Tällöin maailmanparantajaan herää alitajuinen halu paijata tuota lutuista olentoa.
Sen jälkeen hänelle voidaan esimerkiksi antaa joku lappunen tai nettilinkki, jossa häntä
pyydetään perehtymään Halla-ahon kirjoituksiin ja miettimään omaa asennoitumistaan tätä julkisesti halveksittua ihmistä kohtaan. Lopuksi on hyvä pyydellä anteeksi häiriötä ja korostaa, ettei halunnut loukata kenenkään arvoja.
Väitän, että taitavasti käytettynä Halla-ahon alkuaikojen vauvakirjoitukset ovat dynamiittia vihervasemmistolaisten naisten käsitysten kyseenalaistamisessa, koska ne herättävät kysymyksiä. ”Onko tämä varmasti se sama ihmisvihaaja, joka Totuuden mukaan vaatii kaikkien naisten raiskaamista ja neekerien kuohitsemista? Kun hän puhuu niin lempeästi koti-isyydestään ja omista epävarmuuksistaan miehen ja isän roolissa. Mistä se viha oikein kumpuaa? Entä jos viha ei kumpuakaan henkilöstä itsestään, vaan koetusta valheellisuuden ilmapiiristä ja pelätyistä tuhoisan politiikan seurauksista? Jos se onkin terveen miehen reaktio omia lapsiaan uhkaavaan vaaraan?”
Ja ennen kaikkea: jos Halla-aho ei ole natsi, vaan peräti hyvä ihminen, niin miksi toiset hyvät ihmiset valehtelevat häntä sellaiseksi? Eikö kaikilla hyvillä ihmisillä ole yhteiset päämäärät? Vai näytteleekö joku hyvää ihmistä?
Tärkeintä on, ettei kuitenkaan sorruta 7päivää-tyyppiseen kiiltokuvamaiseen vauvanesittelyyn ja ”olemme onnellisempia kuin koskaan” -paskanjauhantaan. Jussin valttikortti on rehellisyys ja asioiden sanominen niin kuin ne näkee. Hänestä ei pidä yrittää leipoa muovista poliitikkoa, joka hän ei ole. Aitous ja tietty ristiriitaisuus vahvistaa käsitystä, että hän toimii moraalisesti oikealla tavalla, ei itseään hyödyttävällä tavalla. Hän ei esitä, hän on.
Hommassa on enemmän potentiaalia kuin kyynikot uskovat. Totuus on puolellamme, mutta emme saa keskittyä pelkkään numeroiden latomiseen ja tilastoiden etsimiseen. Meidän pitää nähdä ne valtavat kulttuuriresurssit, jotka toimivat hyödyksemme. Tarinat ovat tuttuja ja moneen kertaan kirjoitettuja, mutta niitä pitää vain osata hyödyntää.
Esimerkiksi Aamulehden 30.3.2009 numerossa sivulla B17 on Simo Holopaisen kirjoitus "Oletko arvokas Aladobix vai vaiennettu Trubadurix? Tyypit: Asterix-sarjakuvan gallialaiskylä löytyy pienoiskoossa jokaiselta työpaikalta".
Trubadurix on ilmeinen Halla-aho, sorrettu säröääni, joka vaimennetaan väkivaltaisesti. Jos tekisimme esimerkiksi sissimarkkinointina levitettävän Jussix-sarjakuvan, voisimme ottaa lähes minkä tahansa Trubadurixia käsittelevän pätkän, ja siirtää sen hivenen muunneltuna Asian palvelukseen. Tämä kääntäisi sen kuvan, että Jussi on hirveä sontaa suoltava rasisti, jonka ilkeät lausunnot loukkaavat herkkien etnisten ryhmien korvia. Raakalainen onkin se, joka estää väkivalloin itselleen epämieluisen viestin esittämisen.
Klassinen satu keisarin uusista vaatteista on universaali, koska ihmisyhteisöissä on aina samoja mekanismeja. Monikulttuurillinen ihanuus on juuri tällainen tyhmille näkymätön vaatekappale. Siitä puhutaan lehdissä, ja kaikkien viisaiden ja suvaitsevaisten ihmisten on päiviteltävä, kuinka hieno asia se monikulttuuri sitten onkaan. Pitää olla tyhmä lapsi, että möläyttäisi jotain vastakkaista. Mutta kun ihmiset näkevät keisarin kelteisillään ja joku ryhtyy nauramaan, tilanteen absurdius paljastuu kaikille ja synnyttää melkoisen metelin. Vain kaikkein innokkaimmat teeskentelijät punastuvat häpeissään. Tämä maahanmuuttokysymys on tosin niin vakava, että kansa tuskin repeää naurusta, vaan on pikemminkin kyrsiintynyt. Silti tämä vertaus on siinä mielessä käytännöllinen, että siitä puuttuu kaikki kriitikoille tyypillinen ilkeys. Siinä tunnustetaan ihmisten nyt vain olevan tällaisia.
Myös kappale "Konnun puhdistus" Tarussa sormusten herrassa sopii sellaisenaan kuvaamaan kansalaisaktivismia valtajärjestelmän pikkuhitlereitä vastaan. Pienet, säyseät hobitit nousevat koloistaan vastustamaan sortoa. Ei lainkaan natsihenkistä, minkä maailmanparantajatkin huomaavat kyllä.
Olen varma, että punavihreät on tarpeettomasti leimattu idiooteiksi maahanmuuttokriitikoiden keskuudessa. Kaiken kitkan pohjalla on arvoristiriita, ja todellinen ongelma on mokutusta harrastavissa vastuuttomissa puolueissa, ei niiden kannattajissa.
Haluan vielä korostaa, että olen aina tähän saakka ollut poliittisesti passiivinen, enkä ole koskaan elätellyt toiveita vallasta, maineesta ja mammonasta. Kun Asia saadaan etenemään, aion palata taas passiivisuuteen seuraavaan intoutumiseen asti. Toivottavasti tuota intoutumista ei vastaisuudessa edes tarvita sananvapauden palauttamisen ja internetin riippumattomuuden turvaamisen jälkeen. Haluaisin luottaa siihen, että kaikki kunnianarvoiset kyyniset haukat ja pöllöt pitävät vastaisuudessa rottakannan kurissa.
Se, mikä minut herätti EI ollut mikään tilasto tai laskelma tulevaisuudesta, vaan se vääryys, joka Jussin osaksi tuli. Minulle tyranninen käytös paljastaa tyrannin. Nämä ovat äärimmäisen tärkeitä asioita osalle ihmiskuntaa, ja vaikkei se omaan ajatteluun sopisikaan, niin minkäs teet? Otetaanpa vielä käsittelyyn kulttuurien/uskontojen suuret kertomukset, jotka elävät arvomaailmassamme, vaikka ajattelisimme tietoisesti näistä myyteistä mitä tahansa.
Muhammed oli poliitikko, sotapäällikkö ja väitetty profeetta. Hän on muslimien esikuva. Muslimeille marttyyri on taistelussa kaatunut soturi, joka pitää kostaa.
Myytin mukaan Jeesus oli käsityöläisen poika, joka saarnasi väkivaltaa vastaan. Hänet ristiinnaulittiin, minkä avulla hän lunasti muiden ihmisten synnit. Kristityille marttyyri on ihminen, joka on valmis tekemään tarvittava henkilökohtaisista seurauksista välittämättä. Hän uhrautuu yhteisönsä puolesta.
Jussissa on käsittämätön henkilöpotentiaali. Kun tämä vyyhti lähtee avautumaan, alkaa kansa ihmetellä, onko Halla-ahon pettänyt Timo Soini todellakin uhrautuva Jeesus, kuten Pressiklubin asiantuntevat kommentaattorit tietävät kertoa, vai tulisiko mieleen jokin toinen Raamatusta tuttu hahmo, joka harrasti omiensa kavaltamista roomalaisille käteiskorvausta vastaan. Ihmiset tunnistavat vaistomaisesti, tunnetasolla, kuka on Asian edestä uhrautumaan kykenevä henkilö ja kuka ei. Seuraisiko tästä sitten jotain tahattomia freudilaisia lipsahduksia YLE:n puheohjelmissa, sitä en tiedä. Mutta Pressiklubi on ilman muuta suuri rikkaus ja voimavara Hommalle
Jotenkin alan epäillä, että tämä kaikki on liian helppoa. Kaikki tulee kuin tarjottimella. Mutta selityksenä lienee se, että vallanhimoiset mulkvistit ovat kaikkina aikoina olleet samanlaisia, ja tekevät aina samat virheet. Kuten Machiavelli toteaa:
Kaiken kaikkiaan voin siis sanoa, että suhdanteiden vaihdellessa mutta ihmisten tarpoessa sinnikkäästi yhtä ja samaa tietä ihmisten on hyvä olla niin kauan kuin suhdanteet ja heidän menettelytapansa käyvät yksiin. Kun näiden välille syntyy ristiriitaa, heidän menestyksensä aika on ohi.[Pahoittelen, jos tässä kirjoituksessa tuli esiin jo kauan sitten Hommassa läpikäytyjä juttuja. Olen noviisi, joten en tunne Homman historiaa. Ja joka tapauksessa monet ovat varmasti käyttäneet pienessä mittakaavassa mainittuja tapoja mielipiteisiin vaikuttamisessa. Mutta tässä teoreettisempi lähestymistapa asiaan.]
