Nykyisin kun huvikseen katselee treffipalstoja, ei laisinkaan ihmettele, että parinmuodostus on niin kovin hankalaa, ja jos pariksi päädytäänkin, ero tulee piankin kun havaitaan, ettei toinen ollutkaan elokuvien ja muotilehtien ihmeolento, vaan lihaa ja verta oleva ihminen, jonka pieru kuuluu vessan oven läpi.
Hahaha, tuo on niin totta. Ja hauskasti ilmaistu. Koko teksti oli hieno, täyttä asiaa alusta loppuun. Kiitos siitä ^^
Mitä tulee mielipiteeseeni koskien tätä yksin lapsen hankkimista:
No, yksinhuoltajiksihan päädytään monin eri tavoin. Kenenkään ulkopuolisen ei pidä tuomita eikä arvostella, se ei ole edes lapsen etu. Ihmiset ovat mielestäni sietämättömän kiinnostuneita vieraiden ihmisten perhe-elämästä ( yksi syy, miksi en välttämättä edes halua lapsia ).
Itse olen yh-äidin lapsi, mutta isä oli kyllä kuvioissa jonkin verran mukana ja minulla on hyvä suhde isään. Nämä ovat todella tapauskohtaisia juttuja. Ystäväni lapsen isä ei ollut kuvioissa mukana, ja hänen lapsensa on kyllä tasapainoisempi tapaus kuin minä
Mies joutuu maksamaan elatusmaksut lapsestaan, ja ne maksetaan yhteiskunnan pussista vain jos mies ei maksa ( ei ole varaa tai ei ole tiedossa ).
Olen aikalailla vakuuttunut, että yksinhuoltaja olisi arjen sankari jos enemmistö yh-vanhemmista olisi miehiä ( ja näin onkin näissä tapauksissa, mies on sankari ( " vau, huolehditko sä niistä ihan yksin? ", nainen itsensä paksuksi itsekkyyttään hankkiutunut lumppu ). Ehkä miehet koittavat paikkailla omatuntoaan syyllistämällä vastuun kantavaa naista? En keksi muutakaan loogista syytä yh-äitien jatkuvalle haukkumiselle ja syyllistämiselle. Sitten ihmetellään miksi äitiä suositaan huoltajuuskiistoissa: On tunnettu tosiasia, että mies ottaa hatkat useammin ja on siinä asiassa epäluotettavampi. Tästäkin syytetään naisia?
Mä olen katsonut kuinka äiti teki selkä vääränä töitä saadakseen meille lapsille elannon. Eipä yhteiskunta mitenkään ihmeellisen paljon auttanut, joten turha pistää yh-äitejä siihen " sossupummikategoriaan " johon helposti ihminen työnnetään tuntematta hänen asioitaan läpikotaisin.
Itse en tiedä, kykenenkö luottamaan kehenkään niin paljon että haluaisin lapsen jonkun kanssa kasvattaa. Tod. näk. sitä jäis sen kanssa yksin ennemmin tai myöhemmin. Enkä ole varma, että parisuhde on se paras kasvuympäristö lapselle. Olen miettinyt, että ystävien kannattais ehkä mielummin kasvattaa lapset yhdessä ja pitää sit parisuhteensa erillään koko asiasta. Kun parisuhteet menee herkemmin mönkään ja muodostuu lapsille ahdistavaksi kasvuympäristöksi.
Mutta tämä lienee jo aivan liian radikaalia ajattelua tähän yhteiskuntaan missä vielä mietitään ihan tavallisten ihmisten oikeuksia perheeseensä
