Kehitysavun kohteet ja käytännöt eivät ole kiveen hakattuja asioita. Suomessa hallitus (käytännössä ulkoministeriö) laatii kerran neljässä vuodessa kehityspoliittisen ohjelman, joka määrittää sen, mihin rahaa annetaan ja mitä sen vastineeksi odotetaan.
Nykyisen ministerin Paavo Väyrysen ansioksi on luettava se, että hän on ajatellut erittäin vahvasti suomalaisen yhteiskunnan etua kehityspolitiikkaa johtaessaan. Hän on taistellut mm. Euroopan komissiota ja OECD:tä vastaan siinä,
että vastikkeettomista rahansiirroista hallituksille (ns. budjettituki) luovuttaisiin,
että Suomi tekisi kehitysyhteistyössä enemmän kahdenvälisiä hankkeita, joita voidaan seurata paremmin,
että kehitysyhteistyössä hyödynnettäisiin enemmän "suomalaista lisäarvoa" eli tarjottaisiin kehitysmaille niitä malleja, jotka ovat suomalaisen osaamisen parhaimmistoa kuten metsätalous ja informaatioyhteiskunta,
että suomalainen yhteiskunta pääsisi osallistumaan enemmän kehitysyhteistyöhön,
että suomalaiset yritykset pääsisivät uusille markkinoille paremmin.
Tätä suuntaa pitäisi vahvistaa entisestään. Suomalainen veronmaksaja maksaa kehitysavun, joten siitä pitää ottaa niin suuri hyöty Suomeen takaisin kuin mahdollista. Suomella on jo nyt monia tapoja rahoittaa mm. suomalaisten yritysten liikekumppanuuksia kehitysmaissa, muiden valtion laitosten yhteistyötä kehitysmaiden kanssa, sekä korkeakoulujen ja tutkimusmaailman kehitysyhteistyötä. Kehityspolitiikassa on myös panostettu kumppanuuksiin suomalaisten toimijoiden välille, jotta ne voisivat yhdessä tehdä jotakin järkevää kehitysmaissa.
Kehitysapu ei ole enää vastikkeetonta tulonsiirtoa suomalaiselta veronmaksajalta kehitysmaihin, tai jos ironisesti sanoo, tulonsiirtoa suomalaiselta pientuloiselta kehitysmaan gepardihatuille. Kehitysyhteistyöllä pyritään kehittämään kehitysmaiden markkinoita, rakentamaan jalansijaa yrityksille, tukemaan suomalaisten toimijoiden hankkeita ja sitä kautta myös työllisyyttä Suomessa, ja tarjoamaan suomalaista osaamista kehitysmaihin. Kehitysapu on myös ainakin pyrkinyt vähentämään väkivaltaa ja turvattomuutta ja siten myös Suomeen suuntautuvaa pakolaisuutta.
Kaikki eivät tietenkään tästä ole pitäneet. Euroopan komissio ja OECD ovat olleet suurimmat kriitikot. Myös monet suomalaiset kansalaisjärjestöt ovat olleet tukkanuottasilla Väyrysen kanssa näistä asioista. Onneksi Väyrynen on ollut isänmaallinen ja vahva ministeri eikä ole taipunut painostuksen edessä.
Seuraavan ministerin on jatkettava samalla linjalla ja vieläpä vahvistettava sitä entisestään. Kaikki vastikkeeton rahansiirto kehitysmaihin, Euroopan unionille tai kansainvälisille järjestöille pitää asettaa suurennuslasin alle. Kehitysapua pitää katsoa suomalaisesta näkökulmasta. Kehitysyhteistyöviranomaiset ovat vastuussa suomalaisille veronmaksajille, eivät millekään kasvottomalle kansainväliselle järjestölle tai punavihreälle suomalaiselle porukalle.
