Israelin syntymistä saadaan pitkälti kiittää eurooppalaisten juutalaisvastaisia asenteita, jotka sitten kulminoituivat teolliseen tappamiseen noin 60 vuotta sitten.
Juutalaisilla oli ilmeinen tarve omaan maahan, jossa he olisivat lain edessä samanarvoisia kenen tahansa toisen kanssa.
Holokausti oli viimeinen niitti juutalaisvaltion perustamiselle, se on totta. Palestiinan arabien, ja arabimaailman kanta laajemminkin oli se, että juutalaisille tehty vääryys ei silti oikeuta tekemään vääryyttä palestiinan arabeille, siis perustamaan valtiota alueelle, jonka he katsoivat kuuluvan alueen valtaväestölle. Näkemys on mielestäni perusteltu. Toisaalta yhtä perusteltua on mielestäni väittää, että nyt kun se valtio on kerran perustettu, niin olisi väärin perua päätös. Israelin valtion olemassaolo oikeuttaa sen olemassaolon.
Pitää silti tarkastella pitemmällä aikavälillä niitä perusteita, jotka saivat britit antamaan Balfourin julistuksen. Toisaalta kyse oli ihan puhtaasti oppurtunistiseta lyhytaikaisesta hyödyn tavoittelusta, britithän lupasivat kaikkea kaikille, myös arabeille. Toisaalta brittejä motivoi sellainen ajatus, että länsimaismielisten siionistien moderni valtio keskellä lähi-itää olisi eduksi briteillekin. Yhteisiä intressejähän löytyi myöhemminkin, esim. 1956 sodassa.
Mielenkiintoisimpana motiivina pidän silti uskonnon vaikutusta, tietty eskatologinen tulkinta eli vahvana tiettyjen brittipoliitikkojen mielessä. Uskottiin, että Jeesus ei voisi palata maan päällä hallitsemaan ja potkimaan syntisiä helvettiin, ennen kuin juutalaiset palaavat vanhaan kotimaahansa. Tämä uskonnollinen tulkintamalli, johon kuuluu elimellisesti näkemys tempauksesta, vainon ajasta jne jne, syntyi 1800 -luvulla, ja elää edelleen vahvana Suomessakin tietyissä piireissä.
Israelin ystävien ja vastaavien uskonnollisesten organisaatioiden taustalta löytyy juuri tämä sama ajatus juutalaisvaltion ja lopun aikojen yhteydestä.
Se, että se maa on sillä paikalla, jossa se historiallisesti ennestään sijaitsi, se nyt vaan on tosiasia, joka pitää kaikkien niellä.
Tähän muutama huomio. Ensinnäkin pitää tiukasti vastustaa äärimuslimien ja muiden revisionistien idioottimaisia väitteitä siitä, että palestiinassa ei olisi muka koskaan ollut juutalaisia tai juutalaisvaltiotakin vähän aikaa.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että nuo 2000 vuoden takaiset tapahtumat eivät sinänsä vielä oikeuta mitään. Siionismin syntyessä 1800 -luvun loppupuolella asui palestiinassa vain muutamia tuhansia juutalaisia, välillä lukumäärä oli käynyt pienempänäkin. Väestö oli uskonnollista ja keskittynyt tiettyihin kaupunkeihin, esim. Jerusalemiin, jossa juutalaisia oli enemmistö. Siionismi syntyi Euroopan juutalaisten parissa, ja oli pitkään marginaalinen liike. Juutalaiset eivät tahtoneet muuttaa Euroopasta palestiinaan. Ensimmäisen maailmansodan tietämillä, siis silloin kun Balfourin julistus annettiin, juutalaisia oli palestiinan kokonaisväestöstä noin 10 %, ja näistäkin osa vastusti oman valtion perustamista uskonnollisilla perusteilla.
Palestiinan arabiväestö, tai palestiinalaiset, muodosti siis väestön huikean enemmistön. Palestiinalaiset jos ketkä ovat sekakansa, alueen läpi on tuhansia vuosia kulkenut valloittajia ja pakolaisia. Geeneistä löytyy niin juutalaisverta, arabiverta, ristiretkeläisten vaikutteita jne jne. Siionistien kannalta ongelma oli se, että myös palestiinassa alkoi 1800 -luvun lopussa syntyö nationalismia.
Taustan tälle palestiinalaisen nationalismin nousulle luo Krimin sota. Se pakotti Ottomaanit avaamaan valtiotaan, ja Palestiinaan alkoi saapumaan länsimaisia lähetyssaarnaajia. Näiden kouluista osa eliitistä alkoi ottamaan vaikutteita, ja kiinnostui mm. nationalismista. Erityisesti nationalismista kiinnostuivat kristityt palestiinalaiset, jotka pitkään johtivat palestiinalaisten nationalistista taistelua siionisteja vastaan. Mielestäni tuo kristittyjen suhteellisen suuri aktiivisuus selittyy ensinnäkin sillä, että ne oli keskivertoa varakkaampia ja koulutetumpia, sekä toisekseen sillä, että ne näkivät nationalismin tienä tasa-arvoon.
Ajatus oli, että nationalismi voisi korvata islamin arabimaailman johtavana aatteena. Sillä niin pitkään kuin islam vallitsisi, olisivat kristityt enemmän tai vähemmän alisteisessa asemassa.
Israel on alle 0,5% Lähi-Idän pinta-alasta, ja jos se yli 99,5% ei riitä joillekin uskonnollisista syista, niin se on voi voi.
Tässä nyt tehdään mielestäni se hyvin tyypillinen propagandistinen kikka, jossa vedetään yhtälaisyysmerkit palestiinalaisten ja muiden arabien välille. Argumentoidaan, että kun kerta arabeilla on noin paljon maata jo ennestään, niin ei palestiinalaiset tarvitse maata itselleen, muuttakoon muualle. Tämä argumentti mielestäni kusee siihen, että ei ole olemassa mitään yhtenäistä arabivaltiota tai maailmaa, on vain toisiaan enemmän tai vähemmän sietäviä yksittäisiä arabivaltioita. Eivät muut arabit ole olleet palestiinalaisten pyyteettömiä auttajia, päinvastoin. Jos israeliin 1948 hyökänneet arabimaat olisivat voittaneet sodan, ei ne mitään palestiinalaisvaltiota olisi perustaneet. Alue olisi jaettu voittajien kesken ja palestiinalaiset alistettu. Jordaniahan liitti empimättä itseensä valloittamansa alueet (länsiranta) ja tukahdutti väkivaltaisesti kaikki palestiinalaisten yritykset edes osoittaa nationalismia.
Länsimaiden oma toiminta siis loi pohjan erillisten arabivaltioiden synnylle, ja pidemmällä tähtäimellä näille alueille syntyvälle nationalismille. Ottomaaniajan lopussa paikallinen arabieliitti oli jakautunut kahtia. Oli ottomaaneille uskolliset vasallit, ja sitten oli valtaan hamuavia ns. moderneja, jotka kannatti panarabialaista aatetta, eli ne tahtoivat muodostaa yhden suuren valtion arabeille. Tämä on karkea jako, saa esittää tarkemman jos osaa.
Enivei brittien ja ranskalaisten sitten otettua alueen hallintaansa, jaettiin alue pienempiin hallinnollisiin yksiköihin. Nyt nämä ottomaanien aikana valtaapitäneet alkoivatkin kannattaa nationalismia ja alueen jakamista, sillä se takasi heidän valtansa. Panarabialaiset aatteet sen sijaan kukoistivat erityisesti massojen parissa, esim. palestiinassa, mutta moiset aatteet kukistettiin asein. Pikkuhiljaa uudet hallitsijat vahvistivat valtaansa ja alkoivat muodostamaan/vahvistamaan kansallisia identiteettejä. Kehitys kulki ylhäältä alaspäin, aivan kuten on tapana.
Myös palestiinassa syntyi sotien välissä modernia kansallista yhtenäisyyttä, mutta esim. verrattuna siionisteihin, oli se paljon heikompaa. Osa palestiinalaisten eliitistä teki avoimesti yhteistyötä esim. Jordanian kanssa ja antoi sitten 1949 julistuksia, miten palestiinalaiset ovat jordanialaisia. Ennen kuin Fatah otti vallan PLO:ssa, lausui senkin jordanmieliset johtajat, että länsiranta on jakamaton osa Jordaniaa.
Lisäksi palestiinalaiset olivat taloudellisesti paljon epätasa-arvoisempia keskenään kuin siionistit. Palestiinalaisten johtoporras oli itsekästä ja ahnetta, puuttui velvollisuudentunto. 1935 - 1938 palestiinassa käytiin lähinnä sisällissodaksi luonnehdittava kapina, jossa köyhälistö kääntyi omia johtajiaan, brittejä ja juutalaisia vastaan. Tuhansia kuoli, tuhansia haavoittui. Tämä kansallisen yhtenäisyyden heikkous näkyi siinäkin, että kun taistelut siionisteja vastaan 1947 alkoivat, oli palestiinalaisten joukot jakautunut kahtia! Lisäksi johtoporras oli ensimmäisenä jättämässä maata, aivan kuten kävi sisällissodan aikana.
Israelin väkiluku yli kaksinkertaistui vuosina 1949-51 sen johdosta, että arabimaista karkoitetuilla juutalaisilla ei ollut muutakaan paikkaa mihin mennä, joten Israel on pakolaisensa asuttanut.
Tässä minusta mielenkiintoisinta on se, että miksi vasta tuolloin siionistit kiinnostuivat noista lähi-idän juutalaisista? Miksi ei sitä ennen koetettu aktiivisesti saada niitä muuttamaan Palestiinaan? Syy on käsittääkseni se, että siionismi oli eurooppalainen aate euroopan juutalaisille. Nämä lähi-idän juutalaiset edustivat alempaa kulttuuria, ne olivat vieraita siionisteille. 1949-1951, jos nyt oikein lainkaan muistan, yksi arabimaa suoraan karkoitti juutalaiset. Tämä maa on Irak, jossa tehtiin paljon muitakin terroritekoja juutalaisia vastaan. Muissakin arabimaissa asenneilmasto koveni. Silti tahtoisin nostaa esiin sen tosiasian, että siionistit kaikin tavoin houkuttelivat näitä arabimaiden juutalaisia muuttamaan uuteen juutalaisvaltioon. Sillä nyt heillekin oli tarvetta, holokausti kun oli tappanut euroopanjuutalaisia niin paljon. Tarvittiin uusia siirtolaisia täyttämään alueet, joista palestiinalaiset oli karkotettu.
Kyllä, minä väitän, toisin kuin israelin ystävät, että merkittävä osa palestiinalaisista nimenomaan karkotettiin. Joko suoraan aseella uhaten, tai sitten epäsuorasti pommittamalla kyliä ja levittämällä kaikin tavoin pelkoa. Perinteisesti esitetty selitys, että palestiinalaiset pakenivat arabimaiden johtajien käskyistä, ei selitä kuin pienen osan pakolaisuudesta. Tämän tajuaa jo ihan siltäkin pohjalta, että sadat tuhannet olivat jo paenneet ennen kuin arabivaltiot lähettivät joukkojaan Israelia vastaan.
Vastaavaa asuttamista toisella puolella ei ole nähtävissä, sillä heille pakolaiset eivät ole ihmisiä, vaan poliittinen väline, tilasta ei ole puute, vaan tahdosta.
Hyvää settiä! Ympäröivät arabimaat eivät siis totisesti 1948 syksytaisteluissa kutsuneet palestiinalaisia maihinsa, palestiinalaiset karkotettiin. Ainoa arabimaa, joka aidosti koetti auttaa, oli Jordania. Se koetti kaikin tavoin jordanialaistaa alueellaan olevat pakolaiset, ja onnistuikin pienen osan kohdalla. Varsinkin ne jotka sai omaa maata tai omisti sitä jo ennestään, omaksuivat helpommin jordanialaisen identiteetin. Valtaosalle näin ei käynyt, ja tästä seurasi sitten musta syyskuu ja jordanian sisäinen hajaannus. Sen sijaan esim. Egypti ja Syyria eivät todellakaan tahtoneet köyhiä maanviljelijöitä riesakseen. Pakolaisilla oli perin surkeat olot, niitä häväistiin ja kiusattiin "veljien" taholta. Maiden hallitsevat eliitit lisäksi kokivat pakolaisten tuovan poliittista ja etnistä epävakautta. Tämä sama tosiasia selittää sen, miksi Libanoniin paenneista pakolaisista kristityt integroitiin nopeasti yhteiskuntaan: Heille oli demografinen tilaus, kristityt tahtoivat lisää kristittyjä alueilleen.
