Luin tänään loppuun Melenderin ja Hännikäisen Liberalismin petos -teoksen joka oli kaikenkaikkiaan miellyttävää luettavaa. Se oli minusta koherentimpi ja terävämpi kokonaisuus kuin Hännikäisen toki myös lukemisen arvoinen esseekokoelma Ihmisen viheliäisyydestä.
Kunnianmaininnan ansaitsee etenkin paneutuminen nykypäivän epideemiseen positiivisuuteen, utopismiin ja paskan selittelyyn kullaksi. Stubbin, Himasen ja Jungnerin ihkusirkuksessa on juuri se vika, että valitellaan, että suomalaiset ovat kateellisia ja kyynisiä, menestyjiä ei arvosteta eikä ketään kannusteta vaikka tosiasiallisesti tämä on ollut totta ehkä viimeksi parikymmentä vuotta sitten, jos silloinkaan. Sitten positiivista menestysajattelua vielä pyritään pönkittämään sellaisilla asioilla, jotka eivät taatusti kyynikkoa hetkauta. Himanen heilumassa HIMin tahtiin ja puhumassa innovaatioista ei ihan oikeasti vakuuta minua siitä, että tässä on nyt joku menestyskonsepti ja rahantekokone keksitty, ja jos onkin niin voitot ovat lyhytaikaisia koska mitään konkretiaa ei ole.
Samalla tavalla joka viikko tulee uusi Nokia joka pelastaa Suomen milloin milläkin tuotteella, 3D-printtauksella, superfoodeilla, korvavalolla, kännykkäpelillä, koulutusviennillä arabimaihin, lastenkirjalla joka opettaa ohjelmointia... Nämä ovat kaikki kuitenkin jo valmiiksi havaittavissa lyhytaikaisiksi fadeiksi jo osin senkin takia, että niiden potentiaalisimmat ostajat ovat itse niitä trendien perässä juoksijoita jotka menettävät hetkessä mielenkiintonsa seuraavan innovaation tullessa markkinoille. Usein näitä myös rahoitetaan runsaskätisesti valtion varoista tai hypejulkisuudella saadaan riskisijoittajia mukaan joten konsepti vaikuttaa sen hetken toimivalta kun sillä on siisti konttori ydinkeskustassa ja parikymmentä työntekijää. Yritä siinä sitten olla positiivinen ja kannustava näitä kohtaan.
Hännikäinen ja Melender näkevät myös ihan perustellusti jotain samaa 60-luvun vasemmistolaisessa hippivallankumouksessa ja 80-luvun oikeistolaisessa juppivallankumouksessa. Kuitenkin juuri oikeistosta (tarkoittaen talousliberaalia oikeistoa) puhuttaessa tulevat esiin kirjan oikeastaan ainoat puutteet. Monia talousoikeistoa kriittisesti arvioineita teoksia luettuani olen oppinut, että kun niissä mainitaan "kapitalismi", "laissez-faire" tai "rajoittamattomat markkinavoimat", kannattaa nuo sanat vain suosiolla sivuuttaa jos edes haluaa yrittää ymmärtää mitä kirjoittaja tarkoittaa. En käsitä mitä laissez-fairea Hännikäinen ja Melender näkevät järjestelmässä, jossa veroprosentti saattaa nousta kuuteenkymmeneen, jossa kansantuotannosta puolet kuluttaa kansalaisille hyvinvointipalveluita tuottava julkinen sektori ja jossa töitä päivääkään tekemätön ihminen voi saada tonnin verran kuussa vastikkeetonta rahaa käteen ilmaisten terveyspalveluiden, kulttuuripalveluiden, koulutuspalveluiden, liikuntapalveluiden ja vanhuspalveluiden lisäksi.
En tässä nyt siis sano, etteikö minustakin nykypäivän talousjärjestelmässä olisi havaittavissa jonkinlaisia ryöstökapitalistisia ja sairaita, obsessiivisen rahan tekemisen ympärille rakentuvia piirteitä. Kuitenkin sitä laissez-fairea nähtiin viimeksi joskus viime vuosisadan alussa. Kirjassa öyhökapitalismin mannekiiniksi on jälleen kerran nostettu myös Friedrich Hayek, jonka ajatukset ymmärretään usein puutteellisesti ja ennakko-oletusten valossa. Hayek, vaikka kirjoittikin pamfletin Why I Am Not a Conservative, oli paljon konservatiivisempi kuin amerikkalaiset (tai amerikkalaistuneet) libertaristievankelistat (Ayn Rand, Milton Friedman, Murray Rothbard) ja puolusti kapitalismia nimenomaan perinteisiin, varovaisuuteen ja harkintaan nojaavana järjestelmänä utopistisia, mullistuksia vaativia fascistisia ja sosialistisia liikkeitä vastaan.
Homo economicus, tai Hayekin spontaani järjestys, käsitetään myös usein väärin, libertaristienkin parissa. Kyseessä ei ole suinkaan usko ihmisen äärimmäiseen rationaalisuuteen (joka on tyypillistä pikemminkin sosialisteille), kykyyn optimoida tai jonkinlaiseen joukkoistettuun älykkyyteen (josta kirjassa muuten myöskin puhutaan). Pikemminkin juuri ihmisten typeryyden vuoksi keskitetty suunnittelu harvemmin toimii, koska parhaimmatkaan mielet eivät voi käsittää talouden ja yhteiskunnan rakenteita, eivätkä yleisen typeryyden vuoksi ainakaan ennustaa niiden toimintaa. Spontaanin järjestyksen vahvuus keskitettyyn suunnitteluun verrattuna tulee pikemminkin ilmi siinä, että se sallii tradition ja kompleksisten sosiaalisten ja yhteiskunnallisten rakenteiden sekä ihmisen psykologian toimia eikä pyri taistelemaan tätä luontaista järjestystä vastaan. Homo economicus spesifisemmin on näkemys, jonka mukaan ihmisten sosiaaliset interaktiot sinänsä ovat pääasiassa etulähtöisiä ja ihmiset tavoittelevat markkinoille osallistumisella (joka voi tarkoittaa kaikkea sosiaalista interaktiota) itselleen hyötyä. On eri asia, saavuttavatko kaikki tätä hyötyä tai tekevätkö he aina markkinoilla ollessaan järkeviä sijoituksia. Hyödyt eivät siis myöskään tarkoita vain taloudellisia hyötyjä.
Spontaani järjestys syntyy, kun yksilöt omien kykyjensä, tapojensa ja tietojensa puitteissa ajavat asemaansa markkinoilla ja siten ainakin suurin piirtein ajautuvat johonkin järkevään lokeroon elämässä. Se häiriintyy, kun keskussuunnittelija päättääkin, että kyvyttömästä yksilöstä, joka ei olisi voinut kyvyttömyytensä takia päätyä kuin duunariksi, tehdään johtaja ja päinvastoin. Se häiriintyy, kun keskussuunnittelija julistaa hyväksi havaitut konventiot vääriksi ja nostaa mielestään "edistyksellisemmät" tilalle, saattaen ihmiset hämmennykseen.
Joka tapauksessa kirja on suositeltavaa luettavaa kaikille. Toivottavasti vain talousliberalismin kritiikki olisi jatkossa tarkempaa.
