Maahanmuutto tulee laskemaan kepun suhteellista kannatusta. Maahanmuuttajat ja heidän lapsensa keskittyvät etelän kaupunkeihin ja erityisesti pääkaupunkiseudulle. Tunnetusti näillä alueilla kepu ei ole kovin suosittu puolue. Tästä voi olla iloinen.
Tässä on kyllä se puoli totta että maahanmuutto ei poliittisena ilmiönä mitenkään auta kepua, vaan vain korostaa sen vanhentunutta luonnetta. Kepu käytännössä edustaa vielä melkein kokonaan vitivalkoista Suomen osaa, mutta ei halua ajaa valkoisten kantasuomalaisten etua.
Kepu on erikoinen jäänne suomalaisesta boomer-konservativismista. Minulla on jotain kompetenssia ehkä arvioida nyky-Kepun mielenlaatua, kun olen melko maalta kotoisin. Kepun kannattajat ovat luultavasti suurista puolueista niitä, jotka ovat oikeasti henkilökohtaisessa elämässään konservatiivisimpia. Se ryhmä ihmisiä, joiden keskuudessa yhä elää joitain perinteisiä luterilaisia hyveitä. Tämä valitettavasti tarkoittaa myös valtavaa halukkuutta alistua auktoriteeteille ja välttää kaikenlaista konsensuksen horjuttamista. He ovat isänmaallisia, mutta se ilmenee lähinnä naiivina uskona suomalaisiin instituutioihin ja sen suomalaisen perinteisen yhtenäisyysajattelun vaalimisena. Se ihmetyttääkin, kun tämä väki kuitenkin on elänyt läpi taistolaisuuden ja vastusti ankarasti EU-jäsenyyttä. Kepulaisten 60-lukulainen isänmaallisuus on valtavan sympaattista.
Perussuomalaisten kannattajat taas eivät välttämättä edes ole konservatiiveja, vaan edustavat paljon työväenluokkaisempaa ja muuten dynaamisempaa osaa väestöstä, kuten merkittävää osa yrittäjistä. He haluavat muutosta ja Perussuomalaisten, kuten muidenkin kansalliskonservatiivisten liikkeiden sydämissä on tämä vahva tunne, että instituutiot ovat pilalla. Tarvitsemme jotain uutta. Kepun kannattajat ovat kuitenkin arvoiltaan persuja lähimpänä, joten Kepun-vihreät alueet on käännettävä Perussuomalaisten kultaiseksi. Suurkaupungit liikkuvat vasemmalle eliittien perässä, maaseutu ja pikkukaupungit. Tämä on kansainvälinen megatrendi. Kepulaiset on pakko saada äänestämään arvojensa mukaisesti, jotta tätä liberaalien suurkaupunkien ylivaltaa vasten saadaan kasattua riittävän suuri liittouma.
Länsimaat ovat jakautumassa hyvin jyrkästi kahteen leiriin. Suurkaupunkien liberaali eliitti ja heitä matkivat tietotyöläiset sekä heitä äänestävät maahanmuuttajat, sekä maaseutu, pikkukaupungit ja ne ihmiset, jotka tekevät jotain aidosti käsillään tai panevat itsensä fyysisesti likoon esim. pk-yrittäjinä. Liberaali eliitti on arvomaailmaltaan valtavan uusvasemmistolaista, mutta taloudellisesti yllättävän oikealla. He ovat hylänneet vanhanaikaisen vasemmiston huolen työväenluokasta, ja pitävät suuryrityksiä vain varsin kätevänä keinona levittää aatteitaan. Heitä kiinnostavat abstraktit marxistiset oikeudenmukaisuuden kysymykset, mutta tavallisen ihmisen konkreettiseen toimeentuloon liittyvät kysymykset eivät heitä hirveästi mietitytä. Jopa ennen äärikapitalistiset ajatukset, kuten rajojen avaaminen palkkatason polkemiseksi hyväksytään heidän maailmankuvassaan mumisematta, kun se liitetään rotumarxistiseen ja "postkolonialistiseen" liibalaabaan. Vaikka he jatkuvasti pauhaavat "liberaalin demokratian" tärkeydestä, eivät he kannata kansanvaltaa. Päin vastoin, he uskovat teknokraattiseen päätöksentekoon, jossa myötämielisten "asiantuntijoiden" kuratoidut mielipiteet ohjaavat poliittista narratiivia. Ihmisryhmät, jotka ovat eri mieltä, ovat vaarallisia, tyhmiä populisteja, joita kohtaan tunnetaan luokkaylemmyyttä. Eri mieltä oleminen ei ole enää osa demokraattista yhteiskuntaa ja perustuslain suomaa oikeutta osallistua julkiseen keskusteluun.
Maanviljelijät ja maaseudun asukkaat ovat luonnollinen osa jäljempää liittoumaa. He edustavat sitä perinteistä ruohonjuuritason kapitalistista ajattelua. Heille raha on konkreettista, ei abstrakteja vallan luomia virtauksia, kuten keskuspankkiliberaaleille. Raha on olemassa. Jos rahaa ei ole, sitä täytyy säästää. Raha loppuu jos sitä käyttää liikaa. Raha edustaa työtä ja uhrauksia, joten on moraalisesti väärin tuhlata toisen ihmisen tuotos. Heille yhteisö on olemassa ja isänmaa on aito, olemassa oleva paikka, jonka arvo ja tärkeys syntyy sen olemuksesta itsestään. Heille identiteetti ei ole muotivalinta, eikä pysyvyys ja vakaus kirosana. He eivät halua asua tulevien ja menevien ihmisvirtojen lentokentällä, vaan yhteisössä, jossa jokainen haluaa panostaa yhteisiin asioihin. Vaikka he ovat perinteisellä tavalla kapitalisteja, arvostavat he vielä enemmän pysyvyyttä ja turvallisuutta. Siksi he hyväksyvät hyvinvointivaltion olemassaolon. Heidän mielestään valtion tehtävä on taata tukea ja turvaa yksilölle ennemmin, kuin ohjata rahaa identiteetillisiin abstrakteihin projekteihin kuten ilmastoon ja monikultturismiin.
