Kun puhutaan kansallisvaltiosta ja sen tulevaisuudesta, puhutaan aina historiasta, joka on pitkälti tieteellistettyä myyttien käsittelyä. Samaa asiaa voidaan tutkia useista eri näkökulmista usein erilaisin lähestymistavoin. Ei ole oletettavaa, että päästäisiin suureen yksimielisyyteen ilman toisinajattelijoiden väkivaltaista vaientamista. Myyteillä on kuitenkin kulttuurissa hyvin keskeinen rooli, joten erimielisyyksillä on taipumuksena aiheuttaa merkittäviä jakolinjoja. Totuutta ei löydy laboratoriosta, minkä tähden omista asemistaan on myös helppo pitää kiinni. Tämä olisi olennaista pitää mielessään mahdollisissa väittelytilanteissa, joissa käsitellään tätä standardiargumenttia.
Ihmisryhmät voivat tuntea yhteenkuuluvuutta lukuisista erilaisista syistä: valtio, kieli, kulttuuri, sukutausta, yhteiskuntaluokka, ammattiryhmä, varakkuus, koulutus, uskonto, rotu, ideologia, historia, arvot... Lista on pitkä. Historian eri vaiheissa näistä tekijöistä on muodostettu erilaisia ydinklustereita, jotka ovat määrittäneet ihmisen aseman. Kansallisvaltion ajatuksessa oli olennaista se, että nähtiin yhteisen kielen, kulttuurin ja historian muodostavan kansaksi kutsutun orgaanisen entiteetin, jolla kuului olla oma valtio. Tässä kuviossa esimerkiksi koulutus ei ollut enää korkeampien yhteiskuntaluokkien etuoikeus, eikä polveutuminen mahtisuvusta taannut enää automaattista auktoriteettiasemaa. Toisaalta kansalaissodan aikoihin ideologia nousi kansallisen yhteenkuuluvuuden yli, eikä mikään estänyt etnisiä suomalaisia surmaamasta toisia etnisiä suomalaisia. Kaiken kaikkiaan voidaankin sanoa, että nämä yhtenäisyystekijät ovat jatkuvassa liikkeessä saaden eri aikoina erilaisia painoarvoja.
Jos haluaa lähteä historiallisfilosofiseen väittelyyn kansallisvaltioista, kannattaa ainakin muistaa maltillisuus. Räväkät väitteet antavat vaikutelman yksiulotteisuudesta ja mustavalkoisuudesta. Suurin virhe nuivalle kansallismieliselle lienee se, että olettaa tämän ketjun standardiargumentin esittäjän olevan suvaitsevaiston aivopesemä meemibotti.