Ajatusta suomalaisesta kansakunnasta ei tarvinnut luoda, sillä suomalainen kansa tai kansakunta (kansa ja eri heimot) oli itsestäänselvyys.
Tarkennanpa omaa ajatteluani tähän asiaan liittyen. En minä ole mikään dekonstruktionisti, jonka mielestä suomalainen kansakunta on vain sosiaalinen konstruktio. On se toki sitäkin, mutta konstruktiolla on hyvin vahva perusta, minkä vuoksi se on niin elinvoimainen. Mutta
suomalaiskansallinen henki on 1800-luvulla syntynyt ilmiö. Kansallisuusajattelu syntyi ja yleistyi kaikkialla Euroopassa suunnilleen samaan aikaan, vaikka sen perustalla olleet kansakunnat olivat jo kauan olleet olemassa. Se vihjaa siihen suuntaan, että kysymys oli tietynlaisesta ideologisesta kysynnästä, joka puolestaan syntyi silloisista olosuhteista. Teknologian kehitys (teollisen vallankumouksen vauhdittama kaupungistuminen, rautatiet ja muut logistiikan helpottuminen, lennättimen mahdollistama nopea tiedonvälitys), poliittiset instituutiot (orastava parlamentarismi, asevelvollisuus), henkisen pääoman kasvu (lukutaidon leviäminen yhä laajemmalle) ja monet muut ilmiöt muuttivat maailmaa ja sen toimintatapaa. Mitä enemmän eri kansakunnat ovat tekemisissä toistensa kanssa, sitä ilmeisempiä niiden erot ovat, ja juuri erojen havainnoimisesta syntyy ajatus omasta, erillisestä kansakunnasta.
Mutta jos sanotaan, että aateliset olivat luomassa kansallishenkeä tai kansallisuusaatetta, niin on kysyttävä: ketkä aateliset?
Tämä asia menee jo aika kauas ketjun aiheesta, minkä vuoksi en aiemmissa viesteissäni mennyt yhtä pitkälle yksityiskohtiin kuin sinä. Kyllä, papistosta ja porvaristosta tulivat keskeisimmät kansalliset herättäjämme, mutta he rakensivat sille pohjalle, jonka aateli oli luonut. Kuten Shemeikka mainitsi, Sprengtporten (Anjalan liittolaisten kanssa) kaavaili Suomesta itsenäistä valtiota jo 1700-luvun puolella. Heillä motiivi oli turvallisuuspoliittinen ja varmaan pitkälti egoistinen, mutta etenkin Aleksanteri I:n kuuluisten sanojen vuoksi se oli perusta, jolle muista säädyistä lähtöisin olleet kansalliset herättäjät rakensivat.
(Jäsen
@no future kysyi kirjallisuutta Sprengtportenista. Voin suositella muutama vuosi sitten lukemaani Kullervo Killisen kirjaa
Sprengtportenin linja. Sen keskeinen ajatus on, että Paasikiven–Kekkosen-linja oli itse asiassa 1700-luvun lopulle juontavaa historiallista jatkumoa. Kannattaa kuitenkin olla kriittinen kirjaa kohtaan, sillä minusta siinä oli aika ilmeistä päähenkilön nostamista sankarin jalustalle.)
Mutta ei missään kirjoituksissa, joita olen lukenut, olla nihiloimassa tai kieltämässä suomalaisen kansan perimällistä jatkuvuutta alueellaan.
Jos lukisit uudestaan kertomani kriteerit ketjun otsikon kysymykseen, huomaisit, etten minäkään ole nihiloimassa tai kieltämässä perimällistä jatkuvuutta. Tällainen väärinkäsitys on saattanut syntyä siitä, että päädyin väittelemään jäsenten Juoni ja Tavan kanssa, joille yksi suomalainen vanhempi ei riitä (tosin miksi ei, se ei missään vaiheessa tullut minulle täysin selväksi). He varmaan peräti saivat sen käsityksen, että minä pitäisin suomalaisten ja ei-suomalaisten pariutumista itseisarvoisesti hyvänä ja siksi kannustettavana asiana. Tosiasiassa olen varsin välinpitämätön muiden ihmisten pariutumisen suhteen, koska se ei ole minun asiani millään tavalla. Vaikka kokisinkin sen olevan minun asiani, en voisi sille mitään. Lisäksi parinvalinnassa on muita ja tärkeämpiäkin huomioitavia asioita kuin kansallisuus. Tietenkin kunnollinen ulkomaalainen on parempi puoliso kuin juoppo ja loismainen suomalainen.
Minun liberaaliksi ja lumenationalistiseksi sanottu kriteerini vähintään yhdestä suomalaisesta vanhemmasta perustuu kahteen asiaan: empiriaan ja älylliseen rehellisyyteen.
Suomalaiskansallinen henki voi periytyä myös henkilölle, jonka vanhemmista toinen ei ole suomalainen, siitä varmasti voisi löytää lukemattomia esimerkkejä, mutta en vain tämän pointin vuoksi jaksa nähdä vaivaa. Itse asiassa kansallishenki epäilemättä voi periytyä myös henkilölle, jolla ei ole lainkaan suomalaisia sukujuuria, mutta koska minä olen tällainen umpimielinen rasistifasistinatsi, se ei riitä minulle.
Älyllinen rehellisyys taas liittyy siihen, että jos perimälliset kriteerit suomalaisuudelle ovat liian tiukat, suomalaisia ei ole olemassakaan. Eiköhän meidän kaikkien esi-isien joukosta löydy Itämerellä matkailleita ruotsalaisia, tanskalaisia, saksalaisia ja balttilaisia kauppiaita, Suomen isonvihan aikana miehittäneitä venäläissotilaita sekä heidän kaikkien esi-isiään, joiden perimiin jättivät jälkensä aiemmin luettelemani kansainvaellukset ja miehitykset. Ei kerta kaikkiaan ole järkeä sellaisessa nationalismissa, jonka mukaan siihen liittyvää kansakuntaa ei ole olemassakaan. Vaikka vastaväittäjäni olisivatkin tästä asiasta eri mieltä, he eivät kertoneet siitä. Oma veikkaukseni on, että he pyrkivät unohtamaan sellaiset argumentit, jotka voisivat haastaa heidän hellimänsä maailmankuvan, koska heille älyllinen rehellisyys ei ole sellainen perushyve kuin minulle.
Näkyvissä on selvästi kaksi ajatusta: perimä ja työ isänmaan hyväksi. Molemmat ovat läsnä.
Tuo on tiivistetysti se, mitä minäkin suomalaisuuden kriteereissäni kirjoitin. Vähintään yksi suomalainen vanhempi oli vain yksi kriteeri, mutta ainoa, joka herätti keskustelua. Minä vaadin suomalaiselta myös kansallisen hengen tuntemista, jonkinlaista moderneihin olosuhteisiin sovitettua initiaatioriittiä sekä työtä yhteisön hyväksi. Kaikki kahdesta suomalaisesta vanhemmasta syntyneet yksilöt eivät täytä näitä kriteereitä. Minun oikeustajuani loukkaa ajatus, että kahdesta suomalaisesta vanhemmasta syntynyt Jyrki Kataisen kaltainen Suomen-syöjä "palkitaan" tunnustamalla hänet suomalaiseksi, mutta joku tunnollisesti Suomen hyväksi elävä yksilö, jonka vanhemmista toinen sattuu olemaan jostain muualta, määritellään muukalaiseksi. Ei kukaan valitse vanhempiaan, mutta jokainen valitsee, elääkö hän tavalla, josta on hyötyä yhteisölleen.
