Kirjoittaja Aihe: Edouard Husson/Dani Rodrik: Liberaali globalisaatio tarvitsee kansallisvaltioita  (Luettu 2167 kertaa)

akez

  • Jäsen^^^
  • ***
  • Viestejä: 11 184
  • Liked: 40517
Ranskalaislehden artikkeli globalisaatiosta, kapitalismista ja kansallisvaltion roolista. Artikkelin kirjoittaja Edouard Husson on historijoitsija ja entinen Pariisin yliopistojen varakansleri.

Lainaus
Miksi liberaali globalisaatio tarvitsee kansallisvaltioita enemmän kuin mitä globaalit eliitit kuvittelevatkaan (myös kapitalismin eloonjäämisen kannalta)

Itsenäisyysliikkeiden lisääntyessä kansallisvaltio vaikuttaa olevan kaikkein soveliain malli vastaamaan huomispäivän haasteisiin.


Atlantico 8.10.2017 juttu ranskaksi

Piti odottaa, että amerikkalaiset sanovat sen ...

Vallankumous alkaa liberaalin linnakkeen sydämestä: Henry Ford -säätiön rahoittamassa kansainvälinen talouspolitiikan professuurissa toimiva International Economic Associationin puheenjohtaja Dani Rodrik on rakentanut jo useiden vuosien ajan vallalla olevan ajattelutavan vastaista teesiä: Kansallisvaltiot ovat pitkällä tähtäimellä korvaamattomia markkinatalouden ja globalisaation häiriöttömän toiminnan kannalta. Hyvän synteesin näistä analyyseistä voi löytää hänen äskettäin julkaisemastaan kansantajuisesta artikkelista ...

otsikkona on "Why nation-states are good” (Miksi kansallisvaltiot ovat hyviä)

Nostan esiin muutamia artikkelin vahvoja ajatuksia: 1. Markkinat eivät kykene luomaan itse omia sääntöjään. 2. Kansallisvaltio kykenee parhaiten asettamaan puitteet markkinataloudelle: Se on todistanut tämän luomalla teollistuneita talouksia ja se on edelleen vahva instrumentti. 3. Kansallisvaltioita hajottaneelta ja sivuuttaneelta globalisoituneelta taloudelta puuttuu perimmäinen kasvun moottori: Historiallisesti periytyneiden sisäisesti koherenttien järjestelmien välinen keskinäinen kilpailu investointien hankkimisessa, innovaatioiden kehittämisessä, kaupan stimuloinnissa ja kulutuksen kehittämisessä.

Muutamia havaintoja. Ensinnäkin kollektiivisesta kapasiteetistamme olla kuulematta keskustelua ideoista silloin kun se tapahtuu jossakin muualla. Dani Rodrik ei formuloi asiaa ensimmäistä kertaa. La Découverte kustantamo julkaisi tämän vuosisadan ensimmäisen kymmenluvun lopussa Dani Rodrikin kirjan "Nations et mondialisation" (Kansakunnat ja globalisaatio), joka sai suhteellisen vähän huomiota. Kirja kuitenkin implikoi mahdollista vastausta maailmanlaajuiseen kriisiin, joka oli juuri alkanut. Jos Nicolas Sarkozyn tiimi olisi ollut hivenen uteliaampi, niin he olisivat löytäneet kirjasta elegantin tavan voittaa sarkozismiin liittyvä sisäinen ristiriita: Mahdottomuus priorisoida Ranskan intressejä sellaisessa EU-järjestelmässä, joka oli kehittynyt 1990-luvun alusta lähtien.

Dani Rodrik viittaa usein Bretton Woodsin järjestelmään kansallisvaltioiden ja maailmanlaajuisen talouksien avaamisen välisenä tasapainotilana. Tai pikemminkin hän sanoo, että tuohon aikaan alkanut jatkuvasti lisääntyvä globalisaatio toimi hyvin, koska se nojautui kansallisvaltioihin. Jos tätä ajatuskulkua soveltaa Eurooppaan, niin se viittaa siihen, että yhteismarkkinat (Marché Commun) toimivat valtavan paljon tehokkaammin, kuin Maastrichtin Eurooppa. Tämän seikan ovat havainneet kaikki historioitsijat: Eurooppalaisen kapitalismin dynamiikka syntyi kansallisvaltioiden välisestä kilpailusta, joka syntyi keskiajan lopulla. Maastrichtin järjestelmä on sen vastakohta, sillä se laittoi 18 maata omaksumaan rahajärjestelmän, jonka on erään hyvin erityinen tasapaino hedelmä - Saksan yhteiskunnan.

Kerrataanpa lyhyesti 40 viime vuoden aikainen talous- ja poliittinen historia, niin näemme mitkä muut reitit olisivat olleet mahdollisia:

- Vuonna 1971 Richard Nixon romutti Bretton Woods -järjestelmän lopettaessaan dollarin vaihdettavuuden kultaan. Oli ilmeisesti mahdotonta koota valtiokoalitiota, joka olisi voinut tuoda Washingtonin takaisin neuvottelupöytään sopimaan uudesta Bretton Woodsista. Toisaalta tästä oli vedettävä se johtopäätös, että kansakunnan rahavarantojen kontrolli ja valuuttakurssipolitiikka olivat välttämättömiä maailmassa, jossa USA pyrki ajamaan läpi omat rahapoliittiset säännöksensä. Valéry Giscard d'Estaing ja Raymond Barre tekivät kuitenkin aivan päinvastoin: He liittyivät mukaan Saksan rahapoliittisiin järjestelyihin, jotka olivat eniten vastahangassa amerikkalaisten rahakäsitysten kanssa. Saksa oli tehnyt 40 vuotta sitten (teoriassa) valinnan valuutan absoluuttisen vakauden puolesta maailmassa, jossa vaihtokurssit kelluivat; se ei olisi voinut sallia tätä epäjohdonmukaisuutta ellei se olisi ollut pitkän aikaa vailla minimipalkkaa; ja etenkin koska myös sen muu eurooppalainen ympäristö oli lähtenyt mukaan rahapoliittisesta joustavuudesta luopumiseen. Näin Eurooppa oli menettänyt yhden vahvuuksistaan: Samalla läheisten, mutta erilaisten järjestelmien välinen kilpailu, joka generoi kasvua järjestelmien välisen kaupan tiivistymisen myötä

Thatcherismi ei ollut ollenkaan sitä mitä siitä sanottiin. "Rauta-rouvalle" tehokas kapitalismi ei ollut mahdollista kansallisvaltion ulkopuolella. Ehkä ihmetellään kuinka Dani Rodrik viittaa joihinkin Margaret Thatcherin puheisiin, joissa hän korostaa, että markkinat eivät toimi ilman tiettyä joukkoa valtion asettamia sääntöjä. Thatcherin ajattelema malli koski edelleen yhä avoimempaa taloutta, mutta tietenkin sellaista, jossa kansallisvaltiot sopivat markkinavoimien sääntelemisestä. Thatcher halusi pitää itsellään oikeuden yksityistää niin paljon kuin halusi. Hän ei kuitenkaan halunnut pakottaa muita noudattamaan malliaan. Hän ajoi yksinkertaisten sääntöjen luomista ja oikeudenmukaisia sopimuksia kansakuntien välillä. Vuonna 1990 hän esitti François Mitterrand'ille, että Ranska ja Iso-Britannia huolehtisivat yhdessä, että Länsi-Saksan ja entisen Itä-Saksan yhdistyminen ei aiheuta epätasapainoa Euroopan yhteisön toimivuudelle. Mitterrand ei vain väistänyt ojennettua kättä, vaan myös kallistui saksalaisten puolelle ja ajoi maamme väistämättömästi mukaan sääntöihin, joita me emme olleet valinneet. Eristetty Margaret Thatcher joutui vähemmistöön omassa puolueessaan, jossa ilmeni yhä enemmän tendenssiä erottaa markkinat kansallisvaltioista. Alkoi uusi ajanjakso, joka päättyi juuri Brexit-äänestyksen myötä. On hyvin perusteltua uskoa, että Ranska ja myös muu Eurooppa olisi nykyisin vauraampi, jos François Mitterrand olisi valinnut Margaret Thatcherin Helmut Kohlin sijaan

- Dani Rodrik on laajalti käsitellyt tutkimuksissaan Turkkia osana maailman taloutta. Hän on ilmeisen tietoinen siitä, että kehittyviksi kutsutut maat (pays émergent) saavat voimansa kansallisesta mallista, jonka puitteissa markkinat voivat kehittyä. BRICS- ja muut maat, huomioiden niiden historia ja yhteiskunnallinen tasapaino, ovat vaihtelevissa määrin muuttamassa globalisaation ilmettä: Ne tekevät siitä polysentristä. Jos seurataan Rodrikin päättelyä kansallisvaltioiden soveltamien kapitalismin variaatioiden tehokkuudesta, niin maailma olisi vauraampi, jos Länsi ei estä avoimien yhteiskuntien syntyä Aasiassa ja Afrikassa.
 
Kun asiaa tarkastellaan lähemmin, niin Iso-Britannia on Margaret Thatcherin jälkeen pitkälti säilyttänyt erään kansallisesti tasapainottavan tekijän: Se ei liittynyt mukaan euroon; se on kyennyt antamaan Lontoolle kansainvälisen finanssipääkaupungin roolin. Tämän johdosta Brexitissä on paljon vähemmän dramatiikkaa, kuin mitä meille halutaan uskotella: Briteille kyse on hyvin pitkälle opin ottamisesta eräässä globalisaation vaiheesta, jossa teollisuuden katoaminen (désindustrialisation) on saavuttanut kriittisen pisteen ja yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta on tullut sietämätöntä. Britit eivät halua torjua kansainvälistä kauppaa, päinvastoin, mutta he haluavat mukauttaa sääntöjä ja löytää uudelleen yhteiskunnallisen tasapainon. Donald Trumpin valinta, miellytti se tai sitten ei, antaa samatyyppisen viestin. Sen sijaan, että juuttuisimme Theresa Mayn epäröinteihin tai Donald Trumpin puheisiin, meidän tulisi ymmärtää, että anglosaksisissa yhteiskunnissa on alkanut perusteellinen keskustelu demokraattisten ja valtiollisten vastapainojen puuttumisesta, jotka olisivat riittäviä markkinoiden tämän päivän toiminnan kannalta. Tässä muuttuvassa ympäristössä Dani Rodrikin kaltaiset maltilliset ja järkevät kannanotot, jotka eivät kuitenkaan tee myönnytyksiä tieteellisen analyysin näkökulmasta, voivat saada kasvavaa yleisöä.

Emmanuel Macronin vuonna 2017 valinneen Ranskan pakkomielteenä on "Saksan malli" ja se on vain pinnallisesti Iso-Britannian ja USA:n ystävä. Meidän pitäisi tehdä päinvastoin: Inspiroitua suuremmassa määrin Atlantin takaisista keskusteluista ja palata takaisin kansallisvaltioiden Eurooppaan, jossa Saksa ei ole muuta kuin yksi maa muiden joukossa.

Lihavoinnit mun.
George Orwell: "All that Oceania's citizens know about the world is whatever the Party wants them to know."

akez

  • Jäsen^^^
  • ***
  • Viestejä: 11 184
  • Liked: 40517
Käänsin myös alkuosan aloitusjutussa mainitusta Dani Rodrikin kirjoituksesta "Why nation-states are good".

Lainaus
Miksi kansallisvaltiot ovat hyviä

Kansallisvaltiot ovat kapitalismin paras perusta ja hyper-globalisaatio uhkaa tuhota sen


Dani Rodrik

2.10.2017 artikkeli englanniksi

Tämän päivän populistinen kapina heijastaa sitä syvää kuilua, joka on avautunut globaalin intellektuelli- ja ammattieliitin, sekä tavallisten kansalaisten välillä. Nämä kaksi ryhmää elävät nyt rinnakkaisissa sosiaalisissa maailmoissa ja ne orientoituvat käyttäen erilaisia kognitiivisia karttoja. Silti intellektuelli konsensus, joka toi meidät tämän kuilun äärelle, on pysynyt samana. Valtavirran mielipidejohtajien ehdottamat lääkkeet menevät harvoin pitemmälle kuin eriarvoisuuden ongelmista puhumiseen ja häviäjien aseman hieman parempaan huomioimiseen.

Ongelma piilee kuitenkin syvemmällä, nimittäin eliitin takertumisesta globalistiseen ajattelutapaan, joka vähättelee ja heikentää kansallisvaltioita. Ilman muutosta me voimme päätyä siihen, että ei pelkästään avoin globaali taloutemme, vaan myös liberaali ja demokraattinen järjestelmämme pyyhkiytyvät pois tämän ajattelutavan sokeiden kohtien ja ylilyöntien synnyttämän vastaiskun johdosta.

Intelligentsian keskuudessa kansallisvaltioilla on vähän kannattajia. Useimmiten sitä pidetään tehottomana - moraalisesti irrelevanttina tai jopa taantumuksellisena - globalisaation asettamien haasteiden edessä. Ekonomistit ja keskustalaiset poliitikot tapaavat nähdä globalismin viime aikaiset takaiskut valitettavina, ja populististen ja nativististen poliitikkojen lietsomina, jotka onnistuivat hyödyntämään niiden murheita, jotka kokivat jääneensä globaalin eliitin sivuuttamiksi ja hylkäämiksi. Viime lokakuussa Iso-Britannian pääministeri Theresa May synnytti voimakasta julkista paheksuntaa, kun hän puhui halveksuvasti maailmankansalaisuuden ajatuksesta. "Jos uskot olevasi maailmankansalainen, niin sitten sinä olet ei-minkään-kansalainen", hän sanoi.

Markkinat tarvitsevat kukoistaakseen sääteleviä ja legitimaatio antavia instituutioita - kuluttajasuojasäännöksiä, pankkisäännöksiä, keskuspankkeja, sosiaalivakuutusta jne. Kun kyse on niiden järjestelyjen tarjoamisesta, joihin markkinat tukeutuvat, niin kansallisvaltiot ovat ainoa tehokas toimija - the only game in town. Eliittiemme ja teknokraattiemme pakkomielle globalismiin heikentää kansalaisuutta siellä, missä sitä tarvitaan kaikkein eniten - kotimaassa - ja tämä tekee taloudellisen vaurauden, finanssivakauden, sosiaalisen inkluusion ja muiden tavoiteltavien päämäärien saavuttamisen vaikeammaksi. Kuten olemme nähneet, niin globalismi avaa myös poliittisia reittejä oikeistosiiven populisteille patriotismin kaappaamiseksi destruktiivisia päämääriä varten.

Globalistinen maailmankuva pohjautuu argumenttiin, että yhteen kytkeytynyt maailmantalous tarvitsee kollektiivisia toimia globaalilla tasolla. Tämä premissi on kuitenkin pääosin väärä. Konventionaalinen kuva maailmantaloudesta globaalina julkishyödykkeenä (global commons) - jolloin kaikki kansakunnat ajautuvat taloudelliseen tuhoon, jos ne eivät tee yhteistyötä - on harhaanjohtava. Jos talouspolitiikat epäonnistuvat, niin näin tapahtuu useimmiten kotimaisten syiden takia kansainvälisten sijaan. Globaali hallinto on ratkaisevaa joillakin alueilla, kuten esim. ilmastomuutoksen ja terveyspandemioiden yhteydessä, jossa globaalin julkishyödykkeen tarjoaminen on oleellista. Talouden alalla kuitenkin paras tapa, jolla kansakunnat voivat edistää globaalia hyvää, on laittamalla oma taloutensa kuntoon.

Historiallisesti kansallisvaltio on liittynyt läheisesti taloudelliseen, sosiaaliseen ja poliittiseen prosessiin. Se on hillinnyt sisäistä väkivaltaa, laajentanut solidaarisuusverkostoja paikallistasoa laajemmalle, vauhdittanut teollistumista ja massamarkkinoita, mahdollistanut ihmis- ja finanssiresurssien mobilisoinnin, ja edistänyt edustuksellisten poliittisten instituutioiden leviämistä. Romahtaneet valtiot tuovat mukanaan yleensä talouden kutistumista ja sisällissodan. Kansallisvaltioiden arvostuksen katoaminen intellektuellien keskuudessa johtuu osittain sen saavutuksista. Vakaiden ja vauraiden maiden asukkaiden on helppo väheksyä kansallisvaltioiden elintärkeää roolia.

Mutta onko kansallisvaltio alueellisesti rajoittuneena poliittisena kokonaisuutena todella muuttunut globalisaatiovallankumouksen näkökulmasta esteeksi toivottujen taloudellisten ja sosiaalisten lopputulosten saavuttamisen kannalta? Vai onko kansallisvaltio yhä korvaamaton näiden tavoitteiden saavuttamiseksi? Toisin sanoen voidaanko kansallisvaltiolle luoda paremmin periaatteisiin nojaava puolustus, joka menee pitemmälle kuin vain toteaa, että se on olemassa, eikä se ole kuihtunut pois?

Monille kansallisvaltio nostaa mieleen nationalismin, jonka äärimuodot ovat tarkoittaneet sotaa ja kuolemaa miljoonille. Oikaisu on kuitenkin paikallaan ja on muistettava "kansallis"-komponentin ideologisten ylilyöntien lisäksi myös valtio-komponentin transformatiivinen ja historiallinen rooli. Nationalismin tutkijat tapaavat sanoa, että valtio tavallisesti edeltää kansakuntaa ja synnyttää sen, prosessi ei mene toisinpäin. Ranskan vallankumouksen eräällä teoreetikolla Abbé Sieyès'illä on paras kansakunnan määritelmä: "Mikä on kansakunta? "Osakkaiden joukko, jolla on yhteinen laki ja joita edustaa sama lainsäätäjä." Rotua, etnisyyttä tai uskontoa kansakunnan perustana korostavilla etnonationalisteilla, tämä on toisinpäin. Mark Lilla Columbia University'stä totesi äskettäin: "Kansalainen olemalla kansalainen on yksi meistä."

Vakaat kansallisvaltiot ovat tosiasiassa hyödyllisiä maailmantaloudelle. Kansallisvaltioiden moninaisuus pikemminkin lisää arvoa kuin vähentää sitä.
(...)
   
Lihavoinnit mun.
George Orwell: "All that Oceania's citizens know about the world is whatever the Party wants them to know."

akez

  • Jäsen^^^
  • ***
  • Viestejä: 11 184
  • Liked: 40517
Globalismia peilatessa on hyvä myös palata demokratian alkulähteille ja miettiä mistä siinä oikein pohjimmiltaan on kyse.

Demokratia perustuu syrjinnän ajatukselle. Vuoden 1789 "Déclaration des droits de l'homme et du citoyen" julistuksen kolmannessa pykälässä todetaan, että "kaikki oikeus vallan käyttöön perustuu pohjimmaltaan kansaan". Demokratia ei ole mahdollinen ilman hyvin määriteltyjä rajoja ja kansalaisia. Kuten Rousseau kirjoittaa l'Émile -teoksensa alussa: "missä ei ole isänmaata, siellä ei voi olla kansalaisiakaan". Kotimaa (Patrie) ja demokratia: Kummassakin on kyse ihmisistä, erityisistä ihmisistä. Demokratia edellyttää syrjintää kansalaisten ja ei-kansalaisten välillä, erottelua kansalaisiin ja ulkomaalaisiin.         

Jean-Louis Harouel: Uskonnoksi korotetut ihmisoikeudet tuhoavat kansakuntia

"Kansalainen olemalla kansalainen ...", kuten Rodrikin artikkelissa nostetaan esiin, on ok. Tämä kuitenkin edellyttää, että aiemmat osakkaat suuressa määrin hyväksyvät uudet osakkaat, eikä prosessi ole perustunut petokseen tai väärinkäytöksiin, oli siinä sitten kyse uusista osakkaista tai prosessissa päätöksiä tehneistä vastuuhenkilöistä.
George Orwell: "All that Oceania's citizens know about the world is whatever the Party wants them to know."

akez

  • Jäsen^^^
  • ***
  • Viestejä: 11 184
  • Liked: 40517
Rodrik aloittaa kirjoituksessaan kansallisvaltioiden systemaattisen puolustuspuheen seuraavasti ...

Lainaus
(...)
A principled defence of the nation-state would start from the proposition that markets require rules. Markets are not self-creating, self-regulating, self-stabilising or self-legitimising, so they depend on non-market institutions. Anything beyond a simple exchange between neighbours requires investments in transportation, communications and logistics; enforcement of contracts, provision of information, and prevention of cheating; a stable and reliable medium of exchange; arrangements to bring distributional outcomes into conformity with social norms; and so on. Behind every functioning, sustainable market stands a wide range of institutions providing critical functions of regulation, redistribution, monetary and fiscal stability, and conflict management. These institutional functions have so far been provided largely by the nation-state.

Throughout the postwar period, not only did this not impede the development of global markets, it facilitated it in many ways. The guiding philosophy behind the Bretton Woods regime, which governed the world economy until the 1970s, was that nations – not only the advanced nations but also the newly independent ones – needed the policy space within which they could manage their economies and protect their social contracts. Capital controls, restricting the free flow of finance between countries, were viewed as an inherent element of the global financial system. Trade liberalisation remained limited to manufactured goods and to industrialised nations; when imports of textiles and clothing from low-cost countries threatened domestic social bargains by causing job losses in affected industries and regions, these, too, were carved out as special regimes.

Yet the postwar years saw historic growth in trade and investment, in no small part because Bretton Woods encouraged healthy domestic policy environments. Economic globalisation relied on the rules maintained by the major trading and financial centres. National monetary systems, central banks and financial regulatory practices served as cornerstones of financial globalisation. Domestic political bargains, more than GATT rules, sustained the openness that came to prevail. Prosperous communities within nation-states – major urban centres, suburbs and technology hubs – thrived precisely because they could rely on the institutional infrastructure established by national governments.

A truly global economy, in which economic activity is unmoored from its national base, would necessitate transnational rule-making institutions that match the global scale and scope of markets. But there are no such institutions.
(...)

Lihavoinnit mun.

Jatko löytyy artikkelin linkistä.
George Orwell: "All that Oceania's citizens know about the world is whatever the Party wants them to know."

Tagit: