Siis verrattuna kokoomuseen ja persuihin. Olen käynyt sekä vihervasemmiston, että kokoomuksen kanssa julista debaattia sekä vaalikopeilla(Joista osan olen kuvannut), että somealuistolla ja on käynyt selväksi, että vihervasemmisto pelkää tälläistä debatointia, mutta ei juuri kokoomus. Persujen kanssa en tälläistä ole juuri harrastanut, koska olen heidä kanssaan asioista niin paljon samaa mieltä, mutta käsittääkseni persutkaan eivät juuri tälläistä pelkää. Tämä sama ilmiö näkyy eduskunnassa kun ei vastata opposition kysymyksiin. Sama ilmiö näkyy siitä, että kun Sanna Marin kieltäytyi elvytyspaketista väittelystä Tuomas Malisen kanssa, mutta kokoomuksen Juhana Vartiainen siihen suostui. Vaikka Vartiaisella on pähkähulluja ideoita maahanmuuton suhteen, niin hän uskoltaa tulla väittelemään niistä persujen kutsumiin julkisiin tilaisuuksiin.
Ensimmäiseksi tulisi mieleen, että syy on siinä ettei vihervasemmistolla ole hyvä argumentit vähissä. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus, sillä ei ole kokoomuksellakaan hyviä argumentteja tarveharkinnan poiston puolesta ja silti ne uskoltavat siitä väitellä.
Minusta parempia vastauksia löytyy Sanna Ukkolan Kolumnista otsikolla: Kasvatimme nuoret tynnyrissä ja nyt he luhistuvat vääristä sanoista
https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/50be1fab-9065-4c60-bab7-6cc010795898Viisi vuotta sitten mietin, ovatko kaikki tulleet hulluiksi – paitsi minä.
Olin kirjoittanut kolumneja vaihtelevalla menestyksellä vuosikausia, välillä niitä ylistettiin, välillä haukuttiin alimpaan helvettiin.
Palautetta yhdestä kolumnista tulee satoja tai tuhansia, mutta yritän lukea kommentteja ainakin kursorisesti
Viitisen vuotta sitten aloin havaita niissä uudenlaisia piirteitä, jotka saivat hämmentymään.
Tuntui kuin osa palautteen antajista olisi puhunut vierasta kieltä. En tajunnut, mistä he puhuivat, enkä pystynyt seuraamaan heidän päättelyketjujaan. He käyttivät keskenään samoja, oudonkuuloisia ja hienolta kalskahtavia termejä kuten ableismi tai kulttuurinen omiminen, he loukkaantuivat herkästi ja tulkitsivat kaiken pahimmalla mahdollisella tavalla. He olivat hyvin mustavalkoisia ja varmoja asiastaan – mutta ajatusketjuissa ei tuntunut olevan päätä eikä häntää. Ikään kuin he olisivat kuuluneet johonkin hämärään lahkoon, jonka ulkoa opeteltuja fraaseja he toistelivat silmät ummessa, ilman omaa ajattelua.
Vasta myöhemmin kuulin intersektionaalisesta feminismistä, mikroaggressioista, turvallisista tiloista ja muusta karmeasta hölynpölystä, joka on nyt rantautunut Suomeenkin
Nyt se näkyy kaikille muillekin, esimerkiksi siinä, kuinka jäätelöiden nimiä on alettu sensuroida kuinka Mika Ihamuotila saa täyslaidallisen kehuessaan somessa ulkomaalaistaustaista taksikuskia tai kuinka “amen ei nyt riitä, pitää sanoa awomen”.
Suomen Kuvalehti julkaisi loppuvuodesta hyytävän jutun, jossa kuvattiin mitä taidekouluissa tapahtuu ja kuinka opettajat yrittävät luovia opiskelijoiden traumojen ja soveliaisuusvaatimusten keskellä.
Helsingin taideyliopiston teatterikorkeakoulun opettaja kertoo siinä samanlaisista havainnoista, joita itse koin lukiessani kolumnipalautetta: hän kuuli aluksi kollegoilta anekdootteja, jotka kuulostivat hurjilta ja vierailta. Ne heijastelivat jonkinlaista täysin uudenlaista suhtautumistapaa asioihin.
Kun opettaja näytti opiskelijoille vanhaa elokuvaa, he ahdistuivat. Heistä tuli vihamielisen oloisia ja he kysyivät, miksi heitä ei ollut varoitettu ahdistavista kokemuksista etukäteen. Miksi kouluissa näytettiin teoksia, joissa oli naisiin kohdistuvaa väkivaltaa?
Kukaan ei maininnut miehiin kohdistuvaa väkivaltaa, vaikka yhdessä kohtauksessa hakattiin mies tohjoksi.
Suomen Kuvalehden juttu kuvaa, kuinka oppilaat toimittavat korkeakoulujen henkilökunnalle adresseja ja “inklusiivisuusagendoja” allekirjoitettaviksi. Niissä vaaditaan pakollista sensitiivisyyskoulutusta ja liittolaiskoulutusta opettajille, puhutaan representaatiosta, vaaditaan ottamaan kursseja suunniteltaessa huomioon kolonialismi ja dekolonialismi, sukupuolisensitiivisyys, turvallinen tila, intersektionaalinen feminismi ja tiedostamaan eurosentrismi, vaaditaan julkisia anteeksipyyntöjä. Muun muassa
Sosiaalipsykologi Jonathan Haidt ja sananvapaussäätiön johtaja Greg Lukianoff kirjoittavat aiheesta teoksessaan The Coddling of the American Mind.
Siinä he kuvaavat, kuinka 90-luvun puolivälin jälkeen syntyneet opiskelijat eivät enää kestä kannaltaan epämiellyttäviä mielipiteitä.
Kirja puhuu “safetyismista”, turvallisuuskultista, jossa opiskelijoita pyritään suojaamaan kaikelta pahalta, ja elämään kuuluvia pieniä haasteita pidetään sietämättömänä kärsimyksenä, jota vastaan tulee taistella.
Tämä ajattelu on johtanut siihen, että nyt taistellaan myös uusia ja haastavia ajatuksia sekä ideoita vastaan. Eri mieltä olevat oppilaat ja puhujat tulee hiljentää täysin
Mikroaggressio-termin popularisoi Colombia-yliopiston professori Derald Wing Sue, jonka mukaan mikroaggressioiden ei tarvitse olla tarkoituksellisia. Käytännössä ihmisen motiiveilla ei ole merkitystä, vaan ainoastaan negatiivisimmalla mahdollisella tulkinnalla toisen henkilön käytöksestä. Jos joku kokee Ihamuotilan kysymyksen rasistisena, kyseessä on mikroaggressio, jota vastaan pitää taistella – vaikka Ihamuotila olisi tarkoittanut sen vain kohteliaana keskustelunavauksena
Helmikuussa 2017 tunnettu oikeistodemagogi Milo Yiannopoulos halusi pitää puheen Berkeleyn yliopistossa, mutta opiskelija-aktivistit päättivät häiritä tapahtumaa. Mielenosoittajat viskelivät Molotovin cocktaileja, ampuivat ilotulitteita päin poliiseja ja hyökkäsivät Yiannopouloksen tukijoiden kimppuun keppien kanssa. Mellakan korjaustyöt maksoivat puoli miljoonaa dollaria.
Haidt ja Lukianoff kysyvätkin kirjassaan, mikä on saanut jenkkikampusten ilmapiirin polarisoitumaan näin nopeasti.
Heidän mukaansa ongelman ydin piilee siinä, että opiskelijat ovat määritelleet uudelleen termin väkivalta. Suomalaiset opiskelijat kertoivat SK:n jutussa, kuinka he kokivat Romeon ja Julian lukemisen väkivallaksi.
Samalla tavalla Berkeleyn opiskelijat kokivat Yiannopouloksen mielipiteet väkivaltana itseään kohtaan. Se antoi heille oikeutuksen aitoon väkivaltaan, itsepuolustukseksi
Opistot rakentavat opiskelijoilleen turvallisia tiloja, jonne voi paeta itselleen vieraita mielipiteitä. Näissä turvallisissa tiloissa voi olla esimerkiksi keksejä, huopia, tyynyjä, värityskirjoja, saippuakuplia ja videoita telmivistä koiranpennuista.
Aiemmin yliopistot olivat rohkean ja itsenäisen ajattelun kehtoja, joissa arvostettiin sananvapautta. Nyt ne ovat jotain muuta
Suuntaus on äärettömän vaarallinen paitsi nuorten itsensä, myös koko yhteiskunnan kannalta. Ajattelu ei jää yliopistojen sisään vaan leviää lopulta koko yhteiskuntaan, kulttuuriin, taiteeseen, mediaan ja politiikkaan.
Turvallisuuskultti lähtee siitä ajattelusta, että oppilaat ovat hauraita ja heitä pitää suojata kaikelta pahalta ja epämiellyttävältä. Samalla me valmistamme aikuisuutta varten hauraita yksilöitä, jotka eivät kestä elämässään pienintäkään vastoinkäymistä ja vastaavat ikävänä pitämäänsä puheeseen suhteettomalla voimalla, jopa väkivallalla.
Mikä on sovelias paikka ihmiselle, joka pirstoutuu “vääristä” ajatuksista? Ei välttämättä yliopisto, jonka nimenomainen tehtävä on opastaa kriittiseen ajatteluun
Asia on nimenomaan niin kun Ukkola kirjoittaa. Demokratiassa on tarkoituksena, että asiat selvitetään puhumalla ja entä jos vihervassarit eivät kestä muiden mielipiteitä mitä sitten käy? Se on koko yhteiskunta rauhan kannalta vaarallista. Ukkolan kirjoituksessa puhutaan 90-luvun jälkeen syntyneistä lapsista, mutta kaikki mädätys etenee yhteiskunnassa pikku hiljaa, joten eiköhän tämäkin mädätys ole alkanut jo paljon aikaisemmin.
Kepulaisten kanssa väittelystä mulla ei ole paljoa kokemusta, mutta eiköhän nekin mee jollain tavalla kokoomuksen ja persujen kanssa samaan sarjaan. Minkähänlainen yhteiskunta olisi jos täällä ei olisi vihervasemmistoa? Vastakkainasettelua ei varmasti olisi niin paljon, koska keskuteluyhteys olisi parempi. Sitäpaitsi yleensä fanaatikkoja yhdistää, se että he eivät pysty käymään keskustelua erimielisten kanssa, eli keskustelukyvyttömyys varmasti vain radikalisoi vihervasemmistoa. Tietysti keskustelukyvyttömiä radikalisteja löytyy myös kansallismielisistä, mutta ei läheskään samoissa määrin.
Olen myös huomannut, että keskustelu kokoomuslaisten kanssa on ihan normaalia. Harvoin kokkarit saavati mitään älyttömiä perseraivoja vihervassareiden tapaan. Lisäks keskustelusta puuttuvat ne kummalliset piirteet joita vihervasemmistolla on. Kokoomuslaiset eivät yritä määritellä sanoja uudelleen, eivätkä he vaadi sinua sellittämään argumenttejasi tolkuttoman yksityiskohtaisesti. Lisäks keskustelusta puuttuu myös kaikki se saivartelu ja sanakikkailu, jota vihervasemmistolla on tapana harjoittaa.
Jos Suomi meinataan pelastaa haittamaahanmuutolta, niin muuta vaihtoehtoa ei ole kuin ihmisten järkiintyminen ja se ei voi riittää, että pelkästään persut olisi järjissään. Kaikilla vihervassareilla ei ole mitään toivoa järkiintyä, koska keskustelukyky puuttuu. Kokoomuslaisilla ja kepulaisilla sentään on jotain toivoa. Tämä nähtiin 2015 pakolaiskriisin jälkeen jolloin sekä Orpo, että Sipilä pyörsivät aikaisemmat puheensa ja myönsivät suurimman osan turvisten olevan elintasopakolaisia. Olisiko Ohisalo myöntänyt asiaa vastaavassa tilanteessa? Empä oikein usko.
Ps. Joo ja varmasti löytyy niin persuista, kokkareisa ja kepulaisistakin niitäkin, jotka pelkäävät julkista depatointia. Veikko Wallin on tästä hyvä esimerkki.