Yritin vuosi sitten selvittää Bat Ye'orin Eurabia-kirjassaan esittämien väitteiden uskottavuutta koskien EEC:n/EU:n maahanmuuttopolitiikan ja monikulttuurisuuden edistämisen alkuperää. Luin hänen itsensä laatiman lyhennelmän, puheen ja haastattelun tästä nimenomaisesta aihepiiristä sekä vertasin sitten niiden antamaa historiallista kuvaa yli kahteenkymmeneen alkuperäislähteeseen tai häntä neutraalimpaan historialliseen lähteeseen euro-välimerellisen yhteistyön kehityksestä.
Lyhennelmä:
http://www.dhimmitude.org/archive/by_eurabia_122002_eng.docPuhe:
http://gatesofvienna.blogspot.com/2007/07/revised-text-of-bat-yeors-speech-in.htmlHaastattelu:
http://www.abc.net.au/rn/talks/8.30/relrpt/stories/s1250346.htmPäädyin kuitenkin vastoin Bat Ye'orin Eurabia-hypoteesia siihen käsitykseen, että euro-välimerellisellä yhteistyöllä lienee ollut 1970-1980-luvuilla korkeintaan sivurooli siinä kehityksessä, jossa EEC-maiden johto rupesi suhtautumaan myönteisesti itseisarvoiseen massamaahanmuuttoon ja monikulttuurisuuden edistämiseen.
Perusteluna johtopäätökselleni oli silloin se havainto, että jos euro-välimerellisellä yhteistyöllä olisi ollut laajempi rooli, niin tästä olisi automaattisesti helposti saatavilla selkeitä merkkejä 1) ensinnäkin euro-välimerellisen yhteistyön virallisissa dokumenteissa, 2) EEC:n/EU:n maahanmuuttopolitiikan suunnitteludokumenteissa sekä 3) lisäksi epäsuorasti euro-välimerellisen yhteistyön erikoisterminologian leviämisastetta mittaamalla.
Vuosi sitten tekemäni tutkimus löytyy seuraavasta linkistä (yritin muokata sen tekstiä äsken valtavalla hässäkällä lukukelpoisempaan muotoon, mutta se voi olla vieläkin hieman vaikeaselkoinen):
http://www.network54.com/Forum/171225/message/1217389128/Totuus+Eurabiasta-+Kiinnostavia+l%E4hteit%E4+ja+omaa+tutkimustaHuomasin kuitenkin eilen yhden pahan puutteen tässä tutkimuksessani. Luin nimittäin vihdoin ja viimein Fjordmanin kirjoituksen
The Eurabia Code, jossa hän tarkastelee Bat Ye'orin Eurabia-kirjan uskottavuutta, ja tajusin tehneeni virheen, kun rajoituin vuosi sitten ainoastaan Bat Ye'orin laatimiin lyhennelmiin sen sijaan, että olisin lukenut hänen koko kirjansa ja perehtynyt lisäksi muiden Eurabia-hypoteesia puoltavien kirjoittajien tuotantoon.
http://gatesofvienna.blogspot.com/2006/10/eurabia-code_19.htmlSeuraavat Fjordmanin kirjoituksesta löytyvät kohdat nimittäin paljastavat, kuinka Bat Ye'or ja hänen tukijansa selittävät sen, ettei merkkejä euro-välimerellisen yhteistyön keskeisestä vaikutuksesta EU:n monikulttuurisuus- ja maahanmuuttopolitiikkaan löytynyt läpikäymistäni Euro-Arab Dialogue -prosessin historiikeista, joiden mukaan prosessin virallinen puoli päin vastoin jumitti lähes täysin pysähdyksissä 1970- ja 1980-luvuilla.
These agreements could not be set forth in written documents and treaties due to their politically sensitive and fundamentally undemocratic nature. The European leaders thus carefully chose to call their ideas "dialogue." All meetings, committees and working groups included representatives from European Community nations and the European Council along with members from Arab countries and the Arab League. Proceedings and decisions took place in closed sessions. No official minutes were recorded.
...
As Bat Ye'or points out, while most of the workings of Eurabia are hidden from the public view
...
Writer Christopher Booker has called this the EU's "culture of deceit": "What in fact has been taking place has been a transfer of power (...) to Brussels on a scale amounting to the greatest constitutional revolution in our history. But much of this has remained buried from view because our politicians like to preserve the illusion that they are still in charge. The result is that remarkably few people now have any proper understanding of how the political system which rules our lives actually works."Fjordmanin tapa esittää Eurabia-hypoteesi on siis puhdas salaliittoteoria, jossa väitetään, että euro-välimerellisen yhteistyön osanottajat olisivat edistäneet sanallisten sopimustensa pohjalta EEC-maiden ja arabimaiden yhdentymisagendaa sellaisessa laajuudessa, joka ylitti virallisten dokumenttien ja niiden pohjalta laadittujen historiikkien antaman kuvan. Tämä tekee Eurabia-hypoteesin todentamisen ja falsifioimisen lähes mahdottomaksi, koska meillä ei ole näin ollen saatavilla mitään konkreettisia todistuskappaleita siitä, onko Euro-Arab Dialogue -prosessin mahdolliset suulliset sopimukset todella tehty hänen salaliittoväitteidensä mukaisesti. Tässä mielessä Eurabia-hypoteesi muistuttaa Bilderberg-salaliittoteorioita: jotain katalaa siellä varmaankin on sovittu jo senkin perusteella, että poliitikot ja diplomaatit ovat kyseessä, mutta se, onko näillä ollut lainkaan yhteistä tulevaisuudenvisiota vaiko peräti tarkasti lukkoonlyöty tulevaisuudenvisio Euroopan kohtalosta, on meille taviksille hämärän peitossa.
Epäsuoria todistuskappaleita kuten euro-välimerellisen terminologian levinneisyyttä tarkastelemalla voimme kuitenkin saada alustavan käsityksen siitä, onko Fjordmanin mainitsema ja alun perin Bat Ye'orin esittämä väite euro-välimerellisen yhteistyön keskeisestä roolista EU:n monikulttuurisuus- ja massamaahanmuuttopolitiikalle uskottava. Eli suosittelen etsimään ensin avaindokumenteista kaikki Euro-Arab Dialogue -prosessille ominaiset fraasit ja sitten Googlella hakemaan, moneenko paikkaan ne ovat levinneet. Jos hakutuloksia on todella paljon, niin fraasiin liittyvä hanke on luultavasti toteutettu, mutta jos hakutuloksia on vain muutama kymmentä, niin fraasiin liittyvä hanke ei ehkä ikinä edennyt diplomaattien yhteistä visiointihetkeä pidemmälle. Itse en ehdi tätä aihepiiriä tutkia, mutta Euroopan ja muslimimaiden väleistä kiinnostuneille Hommalaisille tämän pitäisi olla hauska ja suoraviivainen tehtävä Eurabia-hypoteesin uskottavuuden selvittämiseksi.
Heti aluksi Eurabia-hypoteesia vastaan voidaan kuitenkin esittää sellainen vastakysymys, miksi monikulttuurisuuden ja maahanmuuton edistäminen linkittyy niin usein samaan arvopakettiin fanaattisen vihervasemmistolaisuuden ja sen
social justice -retoriikan kanssa tätä neutraalimman diplomaattikielen sijasta, sekä ehkä vieläkin valaisevammin toinen vastakysymys, miksi maahanmuuttoa EU-maihin edistetään kaikkialta maailmasta, vaikka arabimaiden johtajien intresseissä olisi tietenkin vaatia etusijaa maahanmuuttajien valinnassa nimen omaan omien maidensa kansalaisille. Eurabia-hypoteesi ei pysty vastaamaan näihin kysymyksiin, vaan päin vastoin EU:n maahanmuuttointoilijoiden profiili pikemminkin todistaa Eurabia-hypoteesia vastaan, sillä heidän ihailemansa feminismi ja etnisen diversiteetin maksimointi tuskin ihastuttavat arabimaiden johtajia, jotka luultavasti pelkäävät niiden leviämistä EU:sta omiin maihinsa.
Fjordman tosin viittaa hieman epäselvästi enemmän tai vähemmän sitoviin virallisiin päätöksiin (
"Euro-Arab Dialogue Symposia conducted in Venice (1977) and Hamburg (1983) included recommendations that have been successfully implemented. These recommendations were accompanied by a deliberate, privileged influx of Arab and other Muslim immigrants into Europe in enormous numbers."), joilla jonkin tyyppistä suosituimmuusasemaa olisi todellakin pyritty tarjoamaan muslimimaista kotoisin oleville maahanmuuttajille. Kuitenkin jää avoimeksi, oliko arabimaille tarjottu ratkaisevasti enemmän myönnytyksiä kuin muille ystävällismielisille maille, vai johtuiko arabimaahanmuuttajien suuri määrä pikemminkin heidän lähtömaidensa Etelä-Eurooppaa lähellä olevasta maantieteellisestä sijainnista.
Eli täytyisi seuraavaksi kartoittaa se perustaso, mikä oli maidenvälisten myönnytysten tyypillinen määrä 1970-1980-lukujen diplomatiassa ja missä määrin EEC-maiden arabimaille tarjoamat myönnytykset ylittivät sen.
Monet Bat Ye'orin mainitsemat arabimaahanmuuttajille tarjotut tukimuodot eivät olleet tuohon aikaan harvinaisia osana normaalia etnisten suhteiden politiikkaa. Maahanmuuttajien yhdistysten perustaminen ja maahanmuuttajien kulttuurin edistäminen alkoivat itse asiassa jo ennen koko Euro-Arab Dialogue -prosessia, kuten seuraavasta vuoden 1973 tammikuussa Tukholmassa perustetun Immigrant-institutet -kulttuurikeskuksen historiikista käy ilmi, enkä havaitse tässä tukimuodossa minkäänlaisia viittauksia muslimien erityiseen suosimiseen:
IMMIGRANT-INSTITUTET - HISTORIK 1973-2002http://www.immigrant.org/aom/index.php/aom/article/view/5/2Eli Bat Ye'orin kirjassaan esittämien detaljien kiinnostavuus riippuu pitkälti siitä, tarjosivatko Euro-Arab Dialogue -prosessiin osallistuneet eurooppalaiset diplomaatit arabikollegoilleen myönnytyksiä lujittaakseen EEC:n ja arabimaiden oletettua erityissuhdetta kuten Bat Ye'or väittää vai tarjosivatko he nämä edut pikemminkin siksi, että se oli yleinen myönnytysten taso siihen aikaan kaikkien keskenään ystävällismielisten maiden välillä.
Kaiken lisäksi Eurabia-hypoteesista löytyy joitain epäilyttäviä aukkoja. On varmaan totta, että Charles de Gaulle halusi turvata Ranskan suurvalta-aseman ja osana sitä säilyttää hyvät suhteet Maghrebin arabimaihin 1960-luvun dekolonisaation jälkeen, kuten Bat Ye'or väittää, MUTTA jostain käsittämättömästä syystä Bat Ye'or ei taida mainita sellaista hätkähdyttävää lisätietoa, että Charles de Gaulle halusi ilmeisesti vastaavaan allianssiin mukaan KAIKKI Ranskan entiset siirtomaat Afrikassa eikä pelkästään Maghrebin arabimaita. Tälle myös Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan suuntautuvalle yhteistyövisiolle oli jopa olemassa nimi
Françafrique, sekä lisäksi oli olemassa visio Ranska-johtoisen Euroopan ja Afrikan laajemmasta allianssista, joka taas tunnettiin nimellä
Eurafrique:
"When the concept of a "larger France" was focused on Africa, reference was made to a Franco-African entity that would symbolize the greatness of France. The idea of France-Afrique as a single geopolitical whole was offered as the goal of a continued French presence in Africa. Sometimes, the ideal of Eurafrique was propounded by French individuals who believed that France should be the leading European power in Africa. The concepts of France-Afrique and Eurafrique symbolized the intensity with which the French believed that links with Africa were indissoluble.
The first Eurafricanists appeared among French interest groups that had a stake in the colonial venture (the parti colonial, or colonial lobby): politicians, soldiers, and business people. These individuals attempted to justify and to rationalize the colonial venture on the grounds of the natural complementarity and resultant unavoidable "interdependence" of the two continents: Africa as provider of raw materials and Europe as supplier of finished goods. Prominent members of the French colonial lobby argued that to preserve and manage this intercontinental complementarity, it was necessary to unite Africa and Europe and to link the future of the two continents together, thus ensuring the economic prosperity of both. Thus, from its inception, the ideology of Eurafrica appeared as a convenient justification of the colonial policies of the European powers - and particularly of France - in Africa and as a rationalization of the inherently unequal and fundamentally exploitative economic policies implemented by the metropoles in their African colonies.
The central tenets of the Eurafrican ideology (complementarity, solidarity, and interdependence) continued to be invoked by postcolonial Eurafricanists (such as Leopold Senghor). According to this updated Eurafrican ideal, the creation of Eurafrique appeared as a strategic and economic necessity for those countries and regions (such as Europe, France, and Africa) trying to combat the influence of the superpowers (the United States and the Soviet Union) on the continent."lähde: John W. Harbeson, Donald Rothchild:
Africa in World Politics: Post-Cold War Challenges, s. 165.
http://www.questiaschool.com/read/24246370De Gaullen geopoliittista visiota Afrikassa edisti hänen luottomiehensä Jacques Foccart, joka oli eräänlainen Ranskan vastine Henry Kissingerille ja tunnettiin Françafrique-hankkeen huippuvuosina lempinimellä Monsieur Afrique.
Verschave later defined Françafrique as "the secret criminality in the upper echelons of French politics and economy, where a kind of underground Republic is hidden from view". He said that it also means "France à fric" (fric is a slang word for "cash"), and that "Over the course of four decades, hundreds of thousands of euros misappropriated from debt, aid, oil, cocoa... or drained through French importing monopolies, have financed French political-business networks (all of them offshoots of the main neo-Gaullist network), shareholders’ dividends, the secret services’ major operations and mercenary expeditions."lähde:
http://en.wikipedia.org/wiki/Fran%C3%A7afriqueTuolloin Ranskan geopoliittisten intressien edistämistapana eivät olleet nykyiseen tapaan afrikkalaisten mielistely suvaitsevaisuudella ja dhimmiydellä, vaan sen sijaan Ranskan häikäilemätön sotilastiedustelupalvelu SDECE ja gaullisteille lojaalit miliisit, jotka käyttivät apunaan värvättyjä gangstereita. Kyseessä olivat siis usein tyylipuhtaat kurkunleikkaajat, jotka olivat aiemmin lamauttaneet sekä FLN:n että OAS:n johtorakenteen kidutuksilla ja murhilla (FLN:ää vastaan SDECE:een linkittynyt La Main rouge, OAS:ää vastaan gaullistien perustama undercover-iskujoukko barbouzes). Selvästikään Foccartin Françafrique-politiikka ja Ranskan yleinen geopolitiikka de Gaullen presidenttikaudella eivät perustuneet vihervasemmistolaiseen maailmanhalaukseen vuoden 1968 hengessä, vaan olivat ehkä pikemminkin ankaruudellaan yksi tämän synnyn laukaisseista tekijöistä.
De Gaullesta vielä sen verran, että vaikuttaa siltä, että Bat Ye'or ja Fjordman ainakin toisinaan esittävät historiallisia faktoja omalle hypoteesilleen suotuisassa valossa eivätkä neutraalisti. Esimerkiksi Fjordmanin artikkelista voimme lukea seuraavan hätkähdyttävän kohdan, jonka mukaan de Gaulle olisi sanonut vuonna 1967 lehdistötilaisuudessa kommentoidessaan kuuden päivän sodan lopputulosta, että Ranskan yhteistyö arabimaiden kanssa olisi sen ulkopolitiikan perusta (
"the fundamental basis of our foreign policy"). Kuitenkin ranskankielisessä alkuperäistranskriptiossa käytetään sanamuotoa, jossa de Gaulle ilmeisesti ainoastaan totesi alueen olevan YKSI Ranskan ulkopolitiikan perustoista (
"une des bases fondamentales de notre action extérieure"). Aika iso merkitysero!
"D'autre part, une fois mis un terme à l'affaire algérienne, nous avions repris avec les peuples arabes d'Orient, la même politique d'amitié et de coopération qui avait été pendant des siècles celle de la France dans cette partie du monde et dont la raison et le sentiment font qu'elle doit être aujourd'hui une des bases fondamentales de notre action extérieure. Bien entendu, nous ne laissions pas ignorer aux arabes que pour nous l'Etat d'Israël était un fait accompli et que nous n'admettrions pas qu'il fut détruit. De sorte que tout compris, on pourrait imaginer qu'un jour viendrait où notre pays pourrait aider directement, à ce qu'une paix réelle fut conclue et garantie en Orient pourvu qu'aucun drame nouveau ne vint à la déchirer."lähde:
Conférence de presse du 27 novembre 1967http://www.akadem.org/photos/contextuels/4228_de_gaulle_1.pdfSuosittelen siis täydentämään Eurabia-kirjaa sitä monipuolisemmilla lähteillä Ranskan sodanjälkeisen geopolitiikan historiasta, ettei lukija erehdy ylikorostamaan muslimimaiden merkitystä de Gaullen visiossa EEC:n tulevaisuudesta:
"As decolonization became an active issue in the 1950s, well-developed defenses of French colonial policies became arguments for post-colonial ties. France had sought colonies to claim the vast untapped wealth of Africa, to bolster itself strategically against other Great Powers and to extend the ‘civilizing mission’ and glory of French culture. For many elites on right and left, decolonization did not alter these goals. An entity called ‘Eurafrique’ remained the key to France’s future. Given the ‘obvious geographical complementarity that links Africa and Europe’, France was the center of a union ‘which nature itself seems to impose’ (Lininger-Goumaz, 1972: 23; Zischka, 1952). Only by developing Africa could France balance against a reviving Germany, and only with Africa could Europe balance against the US and USSR (Nord, 1956: 11). Militarily, the French retreat to Africa in World War II ostensibly displayed its strategic importance. French generals argued that the advent of ballistic missiles made Africa still more important, since only bases there were beyond Soviet reach (Chipman, 1989: 79; Maury, 1958: 104). Culturally, the education and perfection of African societies remained France’s duty. For conservatives, the relationship was paternal; for liberals, it was fraternal — but either way, wrote one French deputy, Eurafrique was ‘a family discussion’ (Nord, 1956: 122)."lähde: Alison Brysk, Craig Parsons & Wayne Sandholtz:
After Empire: National Identity and Post-Colonial Families of Nationshttp://www.socsci.uci.edu/%7Ewsandhol/Brysk-Parsons-Sandholtz-EJIR-2002.pdfToisaalta 1990-luvulla EU:n politiikka muslimimaita kohtaan on kieltämättä sisältänyt löytämieni lähteiden valossa paljon tyypillistä nöyristely-, suvaitsevaisuus- ja monikulttuurisuusliturgiaa (koodisana tosin vaikuttaa olevan normaalin
multicultural-termin sijasta
inter-cultural), mutta en saanut selvää, missä määrin tämä liturgia oli peräisin 1970-1980-lukujen diplomaattikielestä ja missä määrin vihervasemmistolaisesta maailmankyläajattelusta, joka oli luullakseni 1990-luvulla täysin uusi muoto euro-välimerelliselle yhteistyölle eikä perustunut sen paremmin Charles de Gaullen kuin EEC:n/EU:n perustajaisienkään (Monnet, Coudenhove-Kalergi) toivomuksille.
Näin ollen alustavista tutkimusyrityksistäni huolimatta Bat Ye'orin Eurabia-hypoteesin uskottavuus jäi minulle vielä täysin avoimeksi kysymykseksi, ennen kuin saan käyttööni tarkempia lähteitä EEC-/EU-maiden maahanmuuttopolitiikan kehityksestä, enkä voi suositella sen paremmin luottamaan Eurabia-hypoteesiin kaikenkattavana selitysmallina kuin ainakaan toistaiseksi vähättelemäänkään sen mahdollista merkitystä Eurostoliitto-projektin maahanmuuttopolitiikan selittämisessä.
88732532@hotmail.com
