Pääsääntöisesti joukkorikastuksen kohteeksi joutuu se osa naisväestöstä, joka ei tajua pysyä etäällä rikollisen näköisistä kultamunista, niin että en ymmärrä, miksi sitä pitäisi edes suojella. Saakoon sitä mitä on tilannutkin.
Siitä ei varmaan ole mitään epäselvyyttä, että omalla käytöksellään voi vaikuttaa seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutumisen todennäköisyyteen. Tai sitten ihan tavallisen väkivallan, kuten kivesrikasteisen sukupuolen kohdalla. Toki minulla on täysi oikeus räkättää aamuyöstä taksijonossa lihaksikkaalle, Suomen lippua nahkatakkinsa hihassa kantavalle kaljupäälle, että sinä hinttari oletkin rasshisti vain siksi että himoat mustan miehen kehoa. Skinillä ei ole mitään oikeutta vetää minua turpaan sen takia. Vetääpä kuitenkin, ja sen takia minun kannattaa vähän miettiä, mitä tekee. Niin kannattaa naistenkin. Se ei ole uhrin syyllistämistä, vaan tervettä järkeä.
Ikävä fakta on kuitenkin se, että kultamunat harrastavat ahkerasti myös puskaraiskauksia, ja niiltä välttyminen on vaikeampaa. Tilanne tulee myös olemaan Suomessa sama kuin muualla Euroopassa nyt, eli tietyllä osalla naisista ei vain ole mitään mahdollisuutta pysytellä etäällä heistä. Tämä tarkoittaa niitä kantiksia, joilla ei ole varaa muuttaa pois rikastuneimmilta alueilta, ja ennen kaikkea etnisten tyttäriä. Ikävä fakta on, että monimuotoisuuden sankarit asettavat heidän käyttätymiselleen ankarat säännöt. Eivät niinkään pakottaakseen heitä käyttäytymään hyveelliseksi näkemällään tavalla, vaan luodakseen huonoja naisia, jotka eivät tehneetkään ihan kaikkea ihan oikein, ja joita saa siis raiskata aivan vapaasti. Suomennan tähän Samira Bellilistä
kertovan jutun vasuriläpykästä Guardianista.
*
Tapasin Samira Bellilin ensimmäisen kerran viime vuoden ystävänpäivänä eräässä Marseillesin likaisista yhteisökeskuksista. Nyt hän on kuollut vatsasyöpään 31 vuoden iässä. Hän oli pienikokoinen, ja hänen silmänsä olivat yllättävän siniset algerianranskalaiseksi. Kiharat hiukset tunnistin hänen kirjansa, Dans L'Enfer Des Tournantes (Kierrosten Helvetti), kannesta. Kirja julkaistiin 2002, ja se teki hänestä heti pahamaineisen, koska ensimmäisen kerran nuori nainen uskalsi paljastaa millaista elämä todella oli Ranskan kaupunkien vähäosaisissa ghetoissa, banlieuissa. Siellä väkivalta nuoria naisia kohtaan on normaalia; joukkoraiskaukset endeemisiä. Niitä ei edes kutsuta joukkoraiskauksiksi, vaan tournanteiksi, kiertämään panemisiksi, koska tyttö pannaan kiertämään kuin marijuanasätkä.
Samira joukkoraiskattiin ensimmäisen kerran 14 vuoden iässä, kun hänen poikaystävänsä antoi hänet kolmelle ystävälleen. He pahoinpitelivät hänet raa'asti, raiskasivat koko yön ajan, ja sitten pakottivat hänet tekemään heille aamiaista. Kuukauden tämän jälkeen K, raiskaajista julmin, kiskoi hänet hiuksista kiinni pitäen junasta toisten matkustajien katsoessa muualle, ja hänet joukkoraiskattiin uudelleen. Nämä tapahtumat eivät tehneet hänestä tyypillistä nuorta maahanmuuttajataustaista naista lähiöissä, mutta eivät myöskään poikkeuksellista.
Samira syntyi algerialaisille vanhemmille Algiersissa, mutta hänet perheensä muutti pian Seine-Sainte-Densiin, pariisilaiseen lähiöön. Melkein heti hänen isänsä joutui vankilaan syistä, joita Samira myöhemmin kutsui "typeryyksiksi", ja hänet lähetettiin sijaiskotiin Belgiassa viideksi onnelliseksi vuodeksi, kunnes hänet kutsuttiin takaisin vanhempiensa luoksi, "kuin tavarapaketin". Hän piti isäänsä väkivaltaisena ja etäisenä, eikä hänen elämänsä kodissa ollut onnellista. Teininä hän alkoi lähteä kaupungille, tavata poikia, kapinoida. Machossa ympäristössä, jossa tytön maine on pyhä, se oli vaarallista käytöstä. Huono maine saattoi johtaa siihen, että sinut lähetettiin takaisiin blediin, eli kotimaahan. Tai pahempaa: tyttö joka uskalsi lähteä ulos, meikata tai juoda, oli hyväksyttävä kohde tournanteille. Kun nuoria naisia käskettiin käyttäytymään kunnolla, tai he päätyisivät kellariin, kaikki tiesivät mitä se tarkoitti.
Samira ei tehnyt raiskauksistaan ilmoitusta, ennen kuin kaksi hänen ystäväänsä kertoi, että K oli raiskannut myös heidät. Kostoiskut ovat tavallista - asuntoja poltetaan, pikkusiskoja uhkaillaan - mutta Samira päätti viedä asian syytekäsittelyyn. Lopulta K joutui kahdeksaksi vuodeksi vankilaan. Kuten hän kirjoitti kirjassaan, Samira tuomittiin ankarammin. Hänet vanhempansa heittivät hänet ulos asunnosta, ja hänen quartierinsa, naapurustonsa, käänsi hänelle selkänsä.
"Ihmiset jotka eivät asu näissä lähiöissä, eivät tiedä", hän sanoi.
"Ja kaikki lähiöissä tietävät, mutta eivät sano mitään." Tätä seurasi monta vuotta huumeidenkäyttöä, hylätyissä taloissa asumista, sijaiskoteja, epätoivoa. Lopulta hän löysi psykologin, joka auttoi häntä. Hän kävi terapiassa monta vuotta, ja lopulta päätti kirjoittaa kirjan näyttääkseen muille nuorille naisille, että tie ulos on olemassa. "Se on pitkä ja vaikea, mutta se on mahdollista", hän kirjoitti omistaessaan teoksensa "ongelmissa oleville sisarilleen". Hän käytti oikeaa nimeään ja pani valokuvansa kanteen, koska "kustannustoimittajani sanoi, että minulla on kiva naama". Hän ei tehnyt siitä isoa numeroa, mutta se oli rohkea ratkaisu, koska hän asui edelleen samalla alueella, ja niin asui myös K.
Sinä päivänä Samira oli Marseillesin yhteisökeskuksessa osana naisten marssia, jonka organisoi Ni Putes Ni Soumises (Ei Huoria Eikä Ovimattoja), nuoriin naisiin kohdistuvan väkivallan vastainen järjestö, jonka perustamisessa Samira auttoi. Marssi sai osakseen huomiota, ja hänen kirjansa järkytti Ranskan myöntämään, mitä maan lähiöissä tapahtui. Nuoret naiset, jotka olivat tottuneet pitämään suunsa kiinni perheen painostuksen pelon tai pahemman takia, seisoivat nyt tiheään pakatuissa yhteisökeskuksissa, lopulta kertoen totuuden. Julkisessa väittelyissä nuori myös kysyi Samiralta, että mikä muka on vikana joukkopanoissa. Hän näytti uupuneelta, mutta vastasi tapansa mukaisesti.
"Ensinnäkin, kaveri", hän sanoi, katsoen häntä suoraan.
"Yritä tajuta, että se ei ollut joukkopano. Minut joukkoraiskattiin. OK?" Hänen kirjansa ja aktivisminsa takia Ranskan hallitus ja Pariisin pormestarin toimisto alkoivat tutkimaan banlieuden nuoriin naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, ja hänen muotokuvansa ripustettiin Ranskan eduskunnan ulkopuolelle.
Samira jatkoi puhumista, olkoonkin ettei hän "voinut kantaa kaikkea sitä väkivaltaa sisällään ikuisesti", kuten hän kertoi tavatessamme Guardianin viikonloppuversioon kirjoittamaani artikkelia varten. Hiljalleen hän löysi hieman rauhaa, osallistuen rakastamaansa teatteriin, ja naapurustonsa nuorisötyöhön; hän sanoi että banlieussa on ihmeellisiä ihmisiä, ja kaikesta huolimatta se on hänen kotinsa. Hän sovitti välinsä äitinsä ja sisartensa kanssa, ja hän jopa päätti, etteivät kaikki miehet ole paskiaisia.
Hän halusi rakastua, olla tavallinen, mutta hänellä ei ollut aikaa. Väkivallan täyttämän elämän ja lyhyen rauhan jälkeen syöpä tuhosi hänet. Hän oli ansainnut parempaa.
