”Yksi kuolleista mielenosoittajista saattaa olla kuollut tarkka-ampujan tappamana. Ei ole poissuljettu, että (tarkka-ampuja) on ammattimainen palkkasoturi jostakin NATO –maasta ja opposition radikaali siipi on pyytänyt (tarkka-ampujan) paikalle.”Näin lausui ns. Venäjä –myönteisen Alueiden puolueen (Партія регіонів) parlamenttiedustaja Jevgeni Balitskij yleiseen retoriseen ilmapiiriin nähden hyvin diplomaattisessa ja pidättyvässä lausunnossaan.
http://www.unian.net/politics/875459-regional-zayavil-chto-aktivista-na-grushevskogo-ubil-snayper-nato.htmlTämän suuntaiset puheet ovat saaneet viime päivinä entistä enemmän palstatilaa Venäjä –mielisissä medioissa. Hivenen vilkkaamman retoriikan innoittamissa puheissa korostetaan Lännen halua tuhota Ukraina tavalla tai toisella, masinoimalla vaikka Jugoslavian hajoamissotien kaltainen sisällissota, Lännen orjuuttamaksi tahdottomaksi raaka-aineita ja elintarvikkeita tuottavaksi vasallivaltioksi ja nyt on nähty ensimmäiset sodan uhrit, NATO:n palkkasoturiagenttien pelkurimaisesti piilosta salamurhaamat uhrit.
Oli Venäjä –mielisten kannanotoissa perää vaikka kuinka vähän, niin samalla vähän vaikeaa on argumentoida EU:n ihanuutta EU:n demokratiavajetta, vahingollista maahanmuuttoa, yleistä taloustilannetta ja Kreikan tilannetta innostavina esimerkkeinä käyttämällä. On myös korostettava, ettei Ukrainanakaan yhteydessä Venäjä lakkaa muistuttamasta NATO:a ja EU:ta Serbiasta eikä Kosovosta, koska Venäjä näkee Ukrainan nykytilanteen suorana jatkumona Jugoslavian hajottamisen salajuonen onnistumiselle, oli tämmöinen kenties sitten kuinka järjetöntä tahansa. Erityinen Venäjän huomio pahuuden ytimessä on kiinnitetty Puolaan, Vatikaaniin ja uniaatteihin, jotka on esitetty monesti vain natsien rakkikoiraksikin kutsutun Banderan nimeä kantavan banderalaisuuden kolmena ilmentymismuotona.
Nim. anteron linkittämä Irina Gerasimenko:n kirjoitus oli kerrassaan loistava. Aivan samaa inhimillisen vapauden sanomaa viestittävät myös ne monet isänmaallisiksi itseään kutsuvat ukrainalaiset, joiden johtopäätös on vallan toisenlainen: yksin Venäjä voi säilyttää Ukrainan vapauden, jota Länsi on väkivalloin nyt tukahduttamassa.
Niin kauan kun NATO tai EU eivät lähetä taistelujoukkoja Ukrainaan puolustamaan asein länsimaisia arvojaan ja ihanteitaan, todennäköisesti niin kauan Irina Gerasimenko joutuu odottamaan sitä vapautta, joka hänelle on vapautta. Tuleeko sellainen vapaus Irina Gerasimenko:lle koskaan Ukrainassa? Ehkä ainoastaan silloin, jos monien haaveilijoiden unelma joskus voisi toteutua: täysin ilman ulkopuolista painostusta ukrainalaiset saisivat itse vapaasti päättää vapaalla ja rehelisellä kansanäänestyksellä siirtyäkö Länteen vai itään päin, pysyä kompromissinä keskellä tai jakautua rauhanomaisesti kahdeksi tai useammaksi valtioksi.
Venäjän kannalta kyse on äärimmäisen kovista asioista: rajojensa turvallisuudesta ja pääsystä Mustalle Merelle. Katariina Suuren ja Potemkinin kirjeenvaihto valaisee täysin selkeästi Ukrainan aroilla itsehallintoaan nauttivien kasakoiden, Mustan meren kaupan ja niihin tukeutuvan ”Uuden Venäjän” –idean merkityksestä tulevaisuuden Venäjälle. Putin nyt on vain nimennyt ”Uuden Venäjän” –idean ”Euraasian Unioniksi”.
