Kirjoittaja Aihe: Yleinen esittäytymisketju  (Luettu 918035 kertaa)

Tragedian synty

  • Jäsen^^^
  • ***
  • Viestejä: 3 363
  • Liked: 6010
  • Ukrainan asia on Suomen asia
Vs: Yleinen esittäytymisketju
« Vastaus #3840 : 24.07.2022, 19:35:07 »
Tänään on kulunut 12 vuotta Nuivan vaalimanifestin julkaisusta. Se oli minun elämässäni poliittis-ideologisten asioiden kannalta varsin merkittävä tapaus, ja merkkipäivän kunniaksi päätin tuoda vähän eloa yleiseen esittäytymisketjuun kirjoittamalla kahdesta suosikkiaiheestani: yhteiskuntafilosofisista asioista sekä minusta itsestäni. Viime aikoina olen tullut väitelleeksi eräiden tiettyjen muiden kanssa paljon siitä, mitä kansallismielisyys ja konservatiivisuus oikeastaan edes ovat ja mihin yhteiskunnallisiin päämääriin niitä tunnustavien ihmisten tulisi pyrkiä. On ehkä paikallaan kertoa, mihin minun näkemykseni perustuvat.

Aluksi vähän siitä taustasta, jonka päälle ajatteluni on rakentunut. Perhetaustani on keskiluokkainen, lapsuuteni ja nuoruuteni asuin yksikulttuurisessa itähelsinkiläisessä puutarhakaupunginosassa. Molemmat vanhempani ovat sukujensa ensimmäiset ylioppilaat ja kokeneet omassa elämässään sosioekonomisen nousun. Heidän maailmankuvansa vakiintuivat 1980-luvulla, jolloin vihreä liike oli uusia tuulia ummehtuneeseen poliittiseen kulttuuriin tuova tulokas. He ovat tietääkseni aina äänestäneet Vihreitä, ja heille maailman suuri konflikti on demokratian ja ihmisoikeuksien voittokulku kommunismin romahdusvaiheessa. Jälkeenpäin he eivät ole vaivautuneet miettimään, onko silloin valtavirtaan noussut ideologinen suuntaus yhä hyvällä asialla vai kenties rappeutunut seuraavaksi ummehtuneeksi ja yhteiskunnallista kehitystä vahingoittavaksi taistolaisuudeksi. Minulla, joka synnyin heti kylmän sodan päättymisen jälkeen, ovat aivan erilaiset sukupolvikokemukset ja niiden tuottama maailmankuva.

Olen luonteeltani vastarannankiiski: hyvin usein tunnen vaistomaista halua olla eri mieltä muiden kanssa. Vaikka se antaa minulle tiettyä vastustuskykyä kaikenlaista aivopesua vastaan, ihan aukoton immuniteetti se ei ole. Kun olin peruskoulun yläasteella (kouluvuodet 7–9 vuosina 2005–2008), Suomi nautti vahvasta noususuhdanteesta, joten oli varaa ns. "ensimmäisen maailman ongelmiin". Erityisesti muistan, miten ympäristöhysteriaa tuputettiin aivan joka tuutista. Esimerkiksi kuvaamataidon tunnilla piti tehdä ilmastoaiheinen juliste. Monien muiden nuorten tavoin opin pitämään itsestäänselvyytenä, että Suomen ongelmat rajoittuivat vain ja ainoastaan ilmastonmuutokseen, saasteisiin, luontokatoon ja sen sellaisiin. Luontorakkaana ihmisenä omaksuin kyseisen käsityksen ja politiikassa pidin tietenkin Vihreistä. Kaikkia muita puolueita pidin ahneina ja materialistisina, sellaisina jotka ovat valmiit myymään luontoarvot rahasta. Taloudelliset, demografiset ja turvallisuuspoliittiset riskit olivat joko menneen talven lumia tai täysin vaiettuja asioita.

Jossain vaiheessa vuoden 2006 presidentinvaalien ja vuoden 2007 eduskuntavaalien välillä koin ensimmäisen poliittisen heräämiseni. En muista, miten ja miksi se tapahtui, mutta sen jälkeen suhtauduin Vihreisiin kielteisesti ja mielsin itseni oikeistokonservatiiviksi. Puolueista eniten pidin Kristillisdemokraateista, mutta koska en vielä ollut äänioikeutettu, en kokenut tarvetta vakavasti harkita puoluekantaani. Pidin itseäni myös isänmaallisena, mutta se ei ollut sama asia kuin nykyaikainen kansallismielisyys. Demografiset riskit olivat täysin poissa yleisestä keskustelusta, enkä minä omin neuvoin havahtunut siihen, miten kehitysmaalaisten muutto Eurooppaan on tuhoisa ilmiö. Siksi kannatin jonkinlaista maailmanparannusta, koska tietenkin oli parempi, jos maailmasta tuli parempi.

Toisen poliittisen heräämisen koin toukokuussa 2010, jolloin olin 18-vuotias. Silloin luin Jussi Halla-ahon blogin ja havahduin kauheaan totuuteen. Minä oikein vihastuin siitä kohtalosta, jonka poliitikot ovat Suomelle valinneet. Reaktioni oli ideologinen radikalisoituminen, joka otti muodon samankaltaisena nationalismina kuin mitä olen Sinimustassa Liikkeessä kritisoinut. Se oli 18-vuotiaan lukiolaisen vastareaktio, joka perustui haluun tehdä kaikki toisin kuin valtavirta, ei mihinkään tarkasti mietittyyn näkemykseen siitä, millainen on hyvä yhteiskunta ja miten siihen kannattaa pyrkiä. Nuiva vaalimanifesti sai minut innostumaan, mikä näkyi eduskuntavaaleihin asti kestäneenä vaalikuumeena, jossa suurella innolla kannatin Perussuomalaisia. Kun ensimmäisen kerran pääsin äänestämään, äänestin Jussi Halla-ahoa, ja koin osallistuvani johonkin paljon itseäni suurempaan.

Elämäni radikaalissa vaiheessa pidin hauskaa väittelemällä koulukaverieni kanssa, sittemmin kirjoittamalla tälle foorumille juttua, jonka tasoista en ole enää vuosiin kehdannut kirjoittaa. Menin opiskelemaan yliopistoon, jossa humanistis-yhteiskuntatieteelliset opinnot eivät olleet kovinkaan kiehtovia, mutta kyllä niiden vuoksi jonkin verran viisautta kerääntyi korvieni väliin. Ratkaiseva asia kuitenkin oli, kun vuonna 2014 eli 22-vuotiaana löysin uudenlaisen auktoriteetin, jonka kirjoitukset tekivät minuun suuren vaikutuksen. Hän on Eliezer Yudkowsky, yhdysvaltalainen itseoppinut tekoälytutkija, joka kirjoittaa rationaalisesta ajattelusta. Hänen tekstejään lukiessani ajattelin samalla tavalla kuin Halla-ahon tekstejä lukiessani, että hän ajattelee juuri kuten minä, mutta laittaen sanoiksi sellaiset ajatukset, joita en itse osannut muotoilla.

Rationaalisen ajattelun löydettyäni radikaali vaiheeni alkoi loppua. Koska minulla on sekä sydän että aivot, olin (Winston Churchillia mukaillen) nuorena radikaali ja vanhempana konservatiivi. Kun ymmärsin, miten yhteiskunta toimii tai ainakin miten se todellakaan ei toimi, minulle alkoi hahmottua reitti kohti käytännössä mahdollista ideologista päämäärää. Samalla tein merkittävän oivalluksen, että rationaalisuus on ihmisessä huomattavasti tärkeämpi ominaisuus kuin ideologia.

Niinpä voin luetella yhteiskunnallisen ajatteluni todelliset perusteet, jotka menevät paljon syvemmälle kuin kansallismielisyys, konservatiivisuus ja oikeistolaisuus. Ne ovat seuraavat:
  • Kriittisyys. Olen aina tarkkana virheiden ja heikkouksien varalta ja haluan korjata ne.
  • Rationaalisuus. Toimin aina järjellä enkä tunteella, vaadin johdonmukaisuutta.
  • Realismi. Hyväksyn totuuden sellaisena kuin se on, en kapinoi sellaisia totuuksia vastaan, joista en pidä.
  • Skeptisyys. Olen aina epäileväinen ja asetan kyseenalaiseksi informaation ja sen tuottajan.
  • Pragmaattisuus. Korostan käytäntöä yli kaikenlaisten teorioiden, en luota poliittisiin toimijoihin, joilla ei ole toimivaa keinovalikoimaa päämääriensä saavuttamiseen.
  • Terve pessimismi. Varaudun epäonnistumisiin ja arvaamattomiin vastoinkäymisiin.
  • Kyynisyys. Oletan ihmisen olevan pohjimmiltaan viheliäinen, ahne ja itsekäs olento, joka on valmis käyttämään vilpillisiä keinoja saavuttaakseen haluamansa.
Nämä perusteet ovat ikään kuin kivijalka, jonka päälle ideologiani on rakentunut. Tärkein ideologinen periaate on utilitarismi, kansallisen edun laittaminen kunkin yksilön edelle. Se on tärkeää, koska muuten ajattelun periaatteita voisi käyttää myös kleptokratian hyväksi. (Joku voisi sanoa, että utilitarismin nimissä on mahdollista vaikkapa kansallistaa ihmisiltä omaisuus. Asia ei ole niin, koska on vielä suurempi kansallinen etu olla omistusoikeutta kunnioittava yhteiskunta, koska se kannustaa ahkeroimaan ja investoimaan. Ottamalla veroilla vähän paljosta saadaan enemmän kuin ottamalla kansallistamalla paljon vähästä.)

Ajattelun perusteet asettavat reunaehdot sille, millaiset muodot ideologia ja sille perustuva politiikka voivat ottaa. Kriittisyys ja skeptisyys edellyttävät demokratiaa, koska sitä kautta erilaiset ideat ja niiden esittäjät pääsevät ottamaan toisistaan mittaa reiluilla pelisäännöillä. Kansallismielisyys tulee realismista, rationaalisuudesta ja pragmaattisuudesta, koska väestöllisesti yhtenäinen kansallisvaltio, joka keskittyy omiin asioihinsa eikä maailmanparannukseen, on paras tapa järjestää julkishyödykkeiden tuotanto ja jako. Konservatiivisuus tulee pragmaattisuudesta ja kyynisyydestä, koska liberalismin ja sosialismin tapaiset yhteiskuntafilosofiat perustuvat positiiviseen ihmiskuvaan ja siksi aina epäonnistuvat lupaamansa utopian toteuttamisessa. Talouspoliittinen oikeistolaisuus tulee realismista, rationaalisuudesta ja pragmaattisuudesta, koska maailmassa ainakin tällä hetkellä vallitsevassa tilanteessa markkinoiden ehdoilla toimiminen tuottaa paremmat tulokset kuin niitä vastaan kapinoiminen. Toisaalta samoilla perusteilla kannatan mahdollisuuksien tasa-arvon takaavaa sosiaali- ja koulutuspolitiikkaa, koska se takaa yhteiskunnan suuremman meritokraattisuuden. Terve pessimismi tarkoittaa varautumista sellaisiin asioihin kuin sotiin, talouskriiseihin, epidemioihin ja luonnonkatastrofeihin.

Kansallismielisyys ja konservatiivisuus ovat minusta parhaat ideologiat, koska ne ovat luonteiltaan niin joustavia. Kansallismielisyys ei tarjoa keinoja päämäärän saavuttamiseksi, joten se on valmis omaksumaan hyviksi osoittautuneita keinoja mistä suunnasta hyvänsä. Konservatiivisuus puolestaan on ikään kuin evolutiivisesti kehittynyt. Se perustuu perinteisiin, jotka ovat selviytyneet sukupolvelta toiselle ansioittensa vuoksi. Siksi myös konservatiivit ovat valmiita omaksumaan keinoja muilta, kunhan niitä on koeteltu ja ne ovat hyviksi todettuja. Tällainen joustavuus on ylivertaista ideologiseen dogmaattisuuteen nähden. Liberaalit ja sosialistit aina törmäävät siihen, että maailma ei toimi heidän odotustensa mukaisesti, ja sitten he ovat hukassa sen suhteen, mitä ja miten tehdä.

Olen havainnut, että poliittisen ideologian markkinoiminen ihmisille on aika turhaa touhua. Ihmiset nimittäin suhtautuvat lähtökohtaisesti niin torjuvasti siihen, että joku yrittää kertoa heille, mitä mieltä tulisi olla. Radikaalissa vaiheessani kirjoitin blogia, jossa käsittelin ajankohtaisia ilmiöitä siinä naiivissa uskossa, että joku lukiessaan vakuuttuisi argumenteistani ja muuttaisi mieltään. Tosiasiassa kirjoituksiani lukivat vain ihmiset, jotka joko olivat jo valmiiksi samaa mieltä kanssani tai jo valmiiksi pitivät minua päätä aukovana ääliönä.

Se, mitä ihmisille pitäisi markkinoida, on rationaalinen ajattelutapa. Luullakseni sitä kohtaan ihmiset eivät suhtaudu samalla torjuvuudella ja epäluuloisuudella. Mutta yllä olevia periaatteita noudattava ihminen ei voi olla ainakaan kovin kaukana kansallismielisestä oikeistokonservatismista, koska ainakin tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa se on paras poliittinen suuntaus yhteiskunnallisen hyvän kannalta. Ajattelutapa on kuin maaperä, ja maaperän ominaisuudet sanelevat sen, mikä siinä itää. Siksi rationaalisen ajattelun markkinoiminen voisi vaivihkaa muokata ihmisiä nuivaksi sanottuun suuntaan. Antivasemmistolainen kumous on mahdollista tehdä ilman, että vasemmistolaiset edes tajuavat asiaa. Samalla toki pääsisimme eroon luonteeltaan fanaattisesta kansallismielisestä oikeistokonservatismista, mitä minä en pitäisi menetyksenä. En tunne rakkautta sitä ajattelua kohtaan, josta itse jo kasvoin eroon. Päinvastoin, haluaisin muiden seuraavan minua kohti henkistä kypsyyttä.

Ihanteellisen yhteiskunnan visioni on viimeisten 12 vuoden aikana selkeytynyt. Sen talous perustuu lukemattomiin keskenään kilpaileviin pieniin ja keskisuuriin yrityksiin, jotka hyödyntävät enemmän henkisiä kuin aineellisia resursseja (eli toimivat palvelusektorilla tai korkean jalostusasteen teollisuudessa). Sellainen taloudellinen kivijalka sanelee yhteiskunnan luonteen yleisemminkin. Osaavat yksityisellä sektorilla toimivat tietotyöläiset vaativat demokratiaa, oikeusvaltiota, hyvää hallintoa, toimivia julkisia palveluita, maksamiensa verorahojen vastuullista käyttämistä sekä rauhanomaisia ulkosuhteita – eli lyhyesti sanoen: sivistysyhteiskuntaa. Valtiovallan on otettava heidän toiveensa huomioon, koska muuten he äänestävät jaloillaan ja vetävät maton poliitikkojen alta. Liian vahvat suuryritykset johtavat taloudelliseen riippuvaisuuteen, kilpailun tukahduttamiseen ja vallan siirtymiseen lobbareille (kuten Yhdysvalloissa). Talouden liika painottuminen aineellisten resurssien hyödyntämiseen tarjoaa valtiovallalle mahdollisuuden ottaa talous kontrolliinsa ja käyttää helpolla saatua vaurautta hallitsijan luolamiesfantasioiden toteuttamiseen (kuten Venäjällä). Julkisen sektorin liika kasvu johtaa holhousvaltioon, jossa kansalaiset taantuvat apaattisiksi ja konformistisiksi hallintoalamaisiksi (kuten nyky-Suomessa). Jos kaikissa maailman maissa olisi sellainen talousjärjestelmä kuin toivoisin, maailma olisi paljon parempi, rauhallisempi ja oikeudenmukaisempi. Tämän takia minun yhteiskuntafilosofiassani todellisia sankareita, rauhanturvaajia ja maailmanparantajia ovat avoimilla markkinoilla tietotyötä tekevät yksityisyrittäjät.

Lopuksi kirjaan ylös joitakin ajattelutapani tuottamia mietelmiä tai iskulauseita, joita en saanut luontevasti ujutettua tekstin aiempiin osiin:
  • Olen kansallismielinen oikeistokonservatiivi, koska parhaan tietoni mukaan se on paras tapa järjestää hyvä yhteiskunta. Jos se ei olisi, en olisi kansallismielinen oikeistokonservatiivi.
  • Rationaalisesti orientoituneet nationalistit ovat huomattavasti lähempänä rationaalisesti orientoituneita ei-nationalisteja kuin ei-rationaalisesti orientoituneita nationalisteja.
  • Käytännön politiikassa menetelmät ovat tärkeämpiä kuin ideologiset päämäärät.
  • Yhteiskunnan kannattaa pyrkiä mahdollisimman suureen peliteoreettiseen tasapainoon: tilanteeseen, jossa kaikki poliittiset linjaukset ovat niin kestäviä, että niitä ei tarvitse oleellisesti muuttaa olosuhteiden muuttuessa. Se tarkoittaa muun muassa demografisen status quon säilyttävää väestöpolitiikkaa, teknis-tieteellisessä eturintamassa pysyttäytymistä, taloudellista kilpailukykyä, ympäristönsuojelua, pitkällä aikavälillä tasapainoista julkista taloutta sekä laajaa varustautumista kaikenlaisiin kriiseihin.
  • Kaiken pahan alku on ihmisen usko omaan hyvyyteensä. Siihen perustuvat ideologiat tavoittelevat utopiaa, mutta johtavat väistämättä dystopiaan.
Ceterum censeo Russiam esse delendam.

Tagit: