Kun kehitysapua Yhdysvaltojen toimesta ryhdyttiin antamaan toisen maailmansodan jälkimainingeissa yli 60 vuotta sitten, sille määriteltiin käytännössä kaksi tavoitetta.
Ensinnäkin kehitysmaiden pitäminen lännen leirissä ideologisessa sodassa sosialismia vastaan ja toiseksi oli tärkeää niiden köyhtymisen pysäyttäminen ja talouskasvun edistäminen. Näin ne eivät jäisi liiaksi irralleen muusta maailmantaloudesta ja muodostuisi epästabiileiksi alueiksi ja mahdollisiksi kolmannen maailmansodan sytykkeiksi.
Suurlähettiläs Matti Kääriäinen harhauttaa tietoisesti tai sitten hänellä on vakava Altzheimerin tauti.
Yhdysvallat suuntaisi kaikki avustustoimensa sotien jälkeen Eurooppaan Marshall-apuna. Toisena tuli Japani, jolle Yhdysvallat hahmotteli jopa uuden perustuslain.
Suomi oli ainoa eurooppalainen länsimaa, joka kieltäytyi Marshall-avusta. Sen sijaan muun muassa Saksa, Ranska ja Iso-Britannia saivat Marshall-apua avokätisesti. Vuosien 1948 ja 1951 aikana Yhdysvallat lahjoitti yli 13 miljardia dollaria - noin 100 miljardia dollaria nykyisillä vaihtoarvoilla - teknistä ja taloudellista apua 16 Euroopan maan uudelleenrakentamiseen. Nämä 16 maata olivat liittyneet OEEC:een (Organization for European Economic Cooperation, joka oli nykyisen OECD:n edeltäjä) yhteisen taloussuunnitelman muodostamiseksi.
Matti Kääriäisen kuvailu oli tosi vain Kreikassa, jossa Yhdysvallat tuki länsimielisiä sisällissodan jälkeen.
Nykymuotoisen kehitysavun idea syntyi Euroopassa - ei Yhdysvalloissa, jossa poliitikot painottivat vapaata kauppaa ja kaupankäyntiä. Sosialistit ja työväenpuolueet saivat Saksassa, Isossa-Britanniassa, Ranskassa ja Pohjoismaissa 1950-luvulla herätyksen, jonka mukaan Afrikan siirtomaat tuli vapauttaa valkoisten siirtomaaherrojen vallasta ja syöstää Etelä-Amerikan diktatuurit vallasta.
Tässä ajatuksessa oli paljon idealismia, mutta rahtunen reilua ja oikeudenmukaista ajatteluakin.
Sosialistien tavoitteena oli joka tapauksessa sosialismin voittokulku vapautetuissa kehitysmaissa. Tätä käännettä pönkittämään luotiin läntinen kehitysapu. Kehitysapu oli siis alun alkaen poliittinen ase taistelussa maailmanlaajuista kapitalismia vastaan. Tansania, Mosambik, Angola, Etiopia, Somalia, Ruanda, Kongo, Nigeria ja Biafra omaksuivatkin sosialistisen yhteiskuntamallin heti itsenäistyttyään.
Suomenkin ensimmäiset ja myöhemminkin mittavimmat avustusrahat ohjattiin Tansaniaan. Suurlähettiläs Martti Ahtisaaren toimiston seinällä Tansaniassa roikkui 1960-luvulla Karl Marxin taulu ja Nujamaa-tunnuslause. Nujamaa oli presidentti Julius Nyereren hahmoittelema afrikkalaisen sosialismin oppi, jonka länsimaiset sosialistit uskoivat leviävän yli koko mantereen.
Sosialismi ei nostanut Afrikkaa - päinvastoin. Vasemmistolla onkin ollut vakavia vaikeuksia perustella kehitysapua enää 1980-luvun jälkeen kun afrikkalaiselta sosialismilta putosi pohja pois. Vielä 2000-luvulla vasemmisto uskoi pelastusrenkaan saapuneen vihreästä liikkeestä ja ihmisoikeuksista, joista rakennettiin uutta ideologista pohjaa kehitysavulle.
En usko, että kehitysapua voidaan enää kauan jatkaa. Siinä olen samaa mieltä Kääriäisen kanssa, vaikka hänen motiivinsa tekstilleen on vain pelastaa maineestaan edes jotain. Minä tiedän, että ilmastomaksut tai ihmisoikeusmaksut ovat kehitysavulle vielä hatarampi perustelu kuin sosialisimi.
(https://encrypted-tbn0.gstatic.com/images?q=tbn:ANd9GcRQ7HYTN1Dctamcb5GGLDLWh0n9zFGISI67QJTdUtwL3iSqeqiexg)
Fidel Castro oli sosialismin oppi-isä latinalaisessa
Amerikassa ja Julius Nyerere sosialismiin opettaja Afrikassa.