Kaikenlaista korjauspaikkapalaa voi viritellä julkisiin hankintoihin, voi viritellä hankintasääntöjä, kilpailutusmekanismeja, valvontaa, valvonnan valvontaa ja valvonnan valvonnan valvontaa. Joskus nämä voivat jopa hiukan auttaa. Toisaalta kaikki lisätyt mekanismit myös tekevät toiminnasta entistäkin raskaampaa, jäykempää ja kalliimpaa, koska eivät ne mekanismit ilmaisia ole. Raskaat mekanismit voivat myös kääntyä tarkoitustaan vastaan ja johtaa huonoihin valintoihin ihan vain siksi, että parempi valinta hävisi jonkin pykälädetaljin vuoksi. Raskaat kilpailutukset suosivat suuria ja kalliita palveluntarjoajia, joiden bisnekseen olennaisesti sisältyy juuri se, että osataan toimia julkisten hankintojen byrokratiassa, siihen satsataan resursseja ja siitä etsitään kaikki heikkoudet.
Ongelman perussyyhyn nämä eivät tosin kajoa. Perussyy on julkinen rahankäyttö.
Kun ihminen itse päättää hankkia jotain, mitä kokee tarvitsevansa, ja itse maksaa, niin silloin on kontrolli hyppysissä.
Julkisen rahankäytön peruskaava on kuitenkin kolmijakoinen: Henkilö A päättää, mitä hankitaan henkilöiden B hyväksi. Rahat otetaan pakkokeinoin henkilöltä C.
Päättäjä, käyttäjä ja maksaja ovat siis yleisesti ottaen eri henkilöpiirit (vaikka osittaista päällekkäisyyttä toki on). Joskus saattaa henkilöiden B ja C mielipiteitä eksyä päätöksentekoonkin asti. Lähtökohta on kuitenkin se, että maksaja ei itse päätä, vaan hänen on vain pakko maksaa, käyttäjä ei myöskään päätä eikä hänellä ole valinnanvaraa (jos on, niin ei ehkä käytä julkista palvelua), ja käyttäjä ei maksa, ei ainakaan käyttönsä mukaisesti. Tulos on, että:
A päättää holtittomasti, eiväthän siinä hänen omat rahansa ole kyseessä, eikä välttämättä hänen omaan käyttöönsä tuleva palvelukaan. Soromnoo!
B kiukuttelee, miksei palvelu vastaa hänen tarpeitaan, ja miksei se ole vielä ilmaisempi kuin se jo nyt on.
C maksaa kiltisti, tai vähemmän kiltisti, jos hänellä on valinnanvaraa.
