Ensimmäinen heräte oli somalien maahantulo. En voinut käsittää, mitä he täällä tekivät, miksei heitä palautettu Neuvostoliittoon, jonne he olivat alunperinkin vapaaehtoisesti menneet. Mietin, että mitähän kamalaa Neuvostoliitossa oli tapahtunut, kun siitä oli yhtäkkiä tullut vaarallinen paikka somaleille.
Toinen heräte oli joskus 90-luvulla Pravdan Kuukautisliitteessä ollut juttu Suomesta 25 vuoden kuluttua. Jutussa oli yksi piirroskuva, joka huolestutti minua suuresti. Kuvassa oli rivitalo, jonka pihat oli aidatut betoniaidoilla, jonka päällä kiersi piikkilankaa. Aitaan oli spreijattu arabiankielinen graffiti. En voinut käsittää, miksi Suomeen pitäisi olla tulossa arabiankielistä väkeä, jolta pitäisi suojautua linnoittautumalla piikkilanka-aitojen taakse.
Kolmas heräte oli 2000-luvun alussa, kun olin vieraana suomalais-afrikkalaisessa perhejuhlassa, jossa valtaosa vieraista oli afrikkalaisia. Juhla edusti kaikkea sitä hyvää, mitä monikulturismipuheissa saarnataan. Oli iloisia mukavia ihmisiä värikkäissä vaatteissaan, tarttuvia rytmejä ja uusia jänniä makuelämyksiä. Minulle ei tullut mieleenikään ajatella kenestäkään heistä mitään pahaa, mutta silti huolestuin. Jotain siinä kuviossa oli, joka tuntui väärältä. Niissä juhlissa tunsin itseni ulkomaalaiseksi, vaikka olin omassa kotimaassani. Siinä juhlaväessä en nähnyt mitään pahaa muuta kuin heidän lukumääränsä. Mitä he kaikki täällä tekivät?
Seuraavien eduskuntavaalien alla löysin Scriptan.