Luterilaiselle kirkolle hengenelämän moninaisuus tekee hyvää. Enää ei voi tuudittautua "monopoliaseman" tuomaan rauhaan. On osattava elää rakentavaa rinnakkaiseloa toisella tavalla uskovien kanssa ja samalla pidettävä kirkkaana oman perinteen arvo ja rikkaus. Uskonnollisuuden monipuolistuminen antaa kirkolle myös uusia mahdollisuuksia. Kuka tietää miten paljon vaikkapa afrikkalaisperäinen kristillisyys värittää tulevaisuudessa perusluterilaista kirkkoamme.
Seppo Simolalle luterilaisen kirkon hengenelämän moninaisuus on sitä, että kirkon piirissä saa vaikuttaa kaikki sellaisetkin, jotka eivät usko vähääkään sen dogmeihin. Kirkossa onkin saanut vuosikausia loikoilla ateistipappeja ja muita jumalankieltäjiä valehtelemassa seurakuntalaisilleen hyvää korvausta vastaan. Tätä merkillisyyttä kirkon "suvaitsevaisuudessa" ovat ihmetelleet jotkin ateistiksi tunnustautuvat, vapaa-ajattelijat ja mm. Antti Eskola. Kritiikin ydin on ollut oikeutetusti siinä, miten mikään itseäänkunnioittava järjestö voi antaa jäsenistönsä kaivaa maata altaan.
Simolalle oman perinteen rikkaus ja arvojen kirkkaana pitäminen tarkoittaa hänen vuosien aikaisista kirjoituksistaan päätellen Raamatun, kirkon tunnustusten ja teoissa näkyvän uskon vesittämistä sekä luterilaisen arvoperinteen vähättelemistä. Simolaa hävettää perinteiset kristilliset arvot ja hän onkin kilvan lähtenyt nöyristelemään ja kumartelemaan joka suuntaan, jotta maalliset tahot näkisivät hänet dynaamisena ja modernina uskovaisena. Hyväksynnän hakeminen omien arvojen kustannuksella on Simolalle tärkeää. Simolan kirjoitukset ja Kirkko ja kaupunki olivat tärkein syy omaan kirkosta eroamiseen vuosia sitten: Syynä ei ollut tiukkapipoisuus ja suoraselkäisyys vaan leväperäisyys ja selkärangattomuus.
Mitä tulee Simolan mainitsemaan monipuolistumisen tuomiin mahdollisuuksiin, niin uskon, että kirkkojen täyttyessä erilaisista ei-hengellisistä monikulttuuripläjäyksistä ja paneelikeskusteluista, kirkon jäsenmäärä tulee laskemaan edelleenkin jyrkästi. Koska afrikkalainen kristillisyys kunnioittaa Raamattua kristillisyyden ohjenuorana -koska se on ainoa kristillisyyden mitta- ja on lisäksi kovin eläväistä ja käytännönläheistä, en usko, että afrikkalaiset edes haluavat tulla sankoín joukoin kuolleisiin kirkkoihimme, vaan kokoontua esimerkiksi omissa piireissään.
Olen sitä mieltä, että usko Raamatun kertomuksiin Jumalasta ja pelastushistoriasta on se, mikä määrittää kristillisyyden. Samoin kuin ei mielestäni ole järkeä olla muslimi, jos pitää Koraania pötynä, ei kristityn uskostakaan jää jäljelle mitään, jos hän ei usko Raamatun Jumalaan. Ateismi tai agnostisuus on silloin rehellinen vaihtoehto, jota mielestäni Seppo Simolankin tulisi rehellisyyden nimissä liputtaa.
Aihe: 2007-04-18 Kirkko & Kaupunki: Kohti aitoa monikulttuurisuutta (pääkirjoitus) (Luettu 4148 kertaa)